Pullantuoksuinen äiti?

Minä olen aina vieroksunut ajatusta siitä, että minä mahtuisin tai minun pitäisi mahtua siihen pullantuoksuisen äidin muottiin, jota jonkinlaisena äitiyden perikuvana melko yleisesti pidetään. Aikanaan jopa epäilin, ettei minusta koskaan voi tulla kunnon äitiä, kun en edes pullaa osaa leipoa. Toisaalta pidin itsestäni juuri sellaisena, mistä seurasi epäilys, ettei minun ehkä kannattaisi ryhtyä äidiksi, koska joko A) hoitaisin homman huonosti tai B) joutuisin pullapakon myötä pakkopullan eteen. Ja moinen myönnytyshän voisi kerta kaikkiaan rapauttaa minuuteni ytimen, eikö?

Vettä on sittemmin virrannut ja kaksi ratkaisevaa asiaa on muuttunut: 1) en enää pidä pullanleipomistaitoa äitiyden kulmakivenä ja 2) osaan nyt todistettavasti leipoa pullaa (mihin palaamme kohta). Eli ajattelipa asiaa nyt kummalta kannalta tahansa - siis että pullantuoksuisuus joko on tai ei ole äitiyden keskiössä - niin edellytykseni hyväksi äidiksi ovat nähdäkseni ratkaisevasti parantuneet.

Elämäni ensimmäiset itse leivotut korvapuustit.

Minä siis tosiaankin leivoin korvapuusteja! Ei ehkä kuulosta mullistavalta, mutta ne olivat ensimmäiset korvapuustini, joten kyllä sitä on jonkinlaisena etappina pidettävä - etenkin kun ne onnistuivat roimasti yli odotusten. Minä en vain leiponut pullaa, vaan leivoin erinomaista pullaa. Jos aivan tarkkoja ollaan, vuosituhannen alussa yritin kyllä kerran aiemminkin; kuivahiivalla ja heikolla menestyksellä. Mutta nyt, vuonna 2012, minä olen leiponut älyttömän hyvää pullaa!

Noh, maailma - edes omani - ei ehkä mullistunut tästä tapahtumasta, mutta tuohon aiempaan listaani on lisättävä vielä yksi muuttunut ja olennainen asia: 3) minä en kaipaa mutten myöskään enää pelkää olla pullantuoksuinen äiti. Olen vihdoin oivaltanut, että minä olen minä, leivoinpa pullaa tai en. Eikä se pullantuoksuisuus edes tartu ihmiseen automaattisesti leipomalla (toisten iloksi ja toisten harmiksi), vaan se on sellainen oma lämpimän kotoisa ominaisuutensa. Joskus vuosien päästä ehkä selviää, millaisena lapseni minut tässä asiassa näkee, ja järkkymättä lupaan olla valmis kumpaan tahansa: se juttu joko on minussa tai sitten ei.

Olennaista on minkä ja/tai kenen vuoksi asioita tekee. Jos pitää esittää pullantuoksuista perheidylliä ja hyvää äitiä tai isää sukulaisille, ystäville, naapureille, tai jopa omille lapsilleen, niin metsään menee. Ja yhtä lailla metsään menee, jos on alati kaikessa pakonomaisesti alleviivattava, että minua ei saa mukaan siihen hapatukseen, minä en ole sellainen ihminen, joka pakastaa marjoja, sauvakävelee ja pesee ikkunat keväisin. Kumpikaan ei ole vapaasti omana itsenään elämistä, vaan mantran suorittamista.

Jos muuten joskus tulette pohtineeksi millaisia oikeasti haluatte tai ette halua olla tai millaisia tuntuu että teidän pitäisi olla, niin miettikääpä myös ihan piruuttaan kenen suulla sisäinen äänenne puhuu? Ketä se yrittää miellyttää, ketä vastustaa, mitä se pelkää? Siihen löytyy usein aika mielenkiintoisia vastauksia, riippumatta siitä onko valtavirran vai vastavirran kulkija, tavanomaisuuteen sopeutuja vai siitä irtisanoutuja.

Ketunkoloteoria rules. Ja pulla on pulla, jauhoja ja voita, ei muotti ihmisen identiteetille. (Eikä muuten ole se sauvakävelykään, mutta silti siinä menee toistaiseksi vielä raja kokeiluissani "mitä kaikkea voi tehdä identiteetin kriisiytymättä".)