Keikkavaihde, oivalluksia omasta iästä ja mitättömän pieniä askelia ihmiskunnalle
Olen pitkästä aikaa päässyt keikkatunnelmiin, kun kävin lauantaina Lutakossa katsomassa Samuli Putroa. Pienen live-hiljaiselon jälkeen ajattelin, että tuossa olisi riittävästi rokkia ja keikkafiilistä lyömään oikean vaihteen silmään (lue: keikkafiilis vs. konserttitunnelma, joka kolistelee musiikillisen sielunmaisemani eri osastoa) , mutta olisi sen verran kevyttä, että ei kuitenkaan tarvitsisi kaivaa itsestään puoliväkisin mitään varsinaista heiluntavaihdetta. Toimi! Mutta aiheutti myös tajuaman.
Lutakkohan on legendaarinan jyväskyläläinen rokkimesta ja perinteisesti sinne tulee automaattisesti vedettyä mustat kuteet niskaan. Nyt kuitenkin yleisön vaatetuksesta löytyi runsaasti muitakin värejä ja ikäjakauma oli laidasta laitaan. Tämä oli minusta ihan positiivista, mutta yleisöä tutkaillessani tajusin katsovani suunnilleen itseni ikäisiä ihmisiä, että kiva kun täällä on tätä vanhempaakin porukkaa... Hmph! En siis näemmä vieläkään oikein tajua olevani auttamattomasti jotain muuta kuin ”nuori” sanan varsinaisessa merkityksessä. Luulisi sen jo iskostuneen tajuntaan, olen kuitenkin lähempänä neljää- kuin kolmeakymmentä? Vanha käpy.
Mutta ei hätää, tämä ei ole mikään ikäkriisin paikka, ainoastaan muistutus siitä, että iän karttuessa en ole tainnut muistaa päivittää verrokkiryhmäni oletusasetuksia. Yllättävää tämä on lähinnä siksi, että kun biologisen kellonsa kanssa joutui jossain vaiheessa jonkinlaiseen tikittävään juupas-eipäs-keskusteluun, niin iästään tuli väkisinkin hyvin tietoiseksi. Ilmeisesti kuitenkin biologinen ja minäkuva-ikäni kulkevat osin omia polkujaan? Mutta ihan hyvä ikä kaikkinensa, ei valittamista.
Jos minä olen taas muistanut oman käpyisyyteni, niin karttuu se ikä sydänkäpysellekin, joka on alkanut opetella käpyttelyn alkeita. Eli taluteltu on. Myös kaksi-rappuisten pikkuportaiden valloitus ryömien on jatkunut ponnekkaasti. Alkuun kun se ei yrityksistä huolimatta onnistunut, likkaa ketutti kuin pientä oravaa, jolla olisi käpyjä muttei hampaita. Nyt se kuitenkin sujuu jo molempiin suuntiin melko hallitusti, siitäkin huolimatta että neiti haluaa edetä ehdottomasti pää edellä. Isäänsä tullut? Vähän tuo laskeutumisen seuraaminen siis hetkittäin hirvittää, mutta niin vaan sieltä yleensä liu’utaan alas asti ilman haveria.
Että turha kai olla käpynä, menköön tyylillään?
Ja se tyylinäyte vielä:
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti