Käpyisyyttä ja käpyttelyä

Keikkavaihde, oivalluksia omasta iästä ja mitättömän pieniä askelia ihmiskunnalle

Olen pitkästä aikaa päässyt keikkatunnelmiin, kun kävin lauantaina Lutakossa katsomassa Samuli Putroa. Pienen live-hiljaiselon jälkeen ajattelin, että tuossa olisi riittävästi rokkia ja keikkafiilistä lyömään oikean vaihteen silmään (lue: keikkafiilis vs. konserttitunnelma, joka kolistelee musiikillisen sielunmaisemani eri osastoa) , mutta olisi sen verran kevyttä, että ei kuitenkaan tarvitsisi kaivaa itsestään puoliväkisin mitään varsinaista heiluntavaihdetta. Toimi! Mutta aiheutti myös tajuaman.

Lutakkohan on legendaarinan jyväskyläläinen rokkimesta ja perinteisesti sinne tulee automaattisesti vedettyä mustat kuteet niskaan. Nyt kuitenkin yleisön vaatetuksesta löytyi runsaasti muitakin värejä ja ikäjakauma oli laidasta laitaan. Tämä oli minusta ihan positiivista, mutta yleisöä tutkaillessani tajusin katsovani suunnilleen itseni ikäisiä ihmisiä, että kiva kun täällä on tätä vanhempaakin porukkaa... Hmph! En siis näemmä vieläkään oikein tajua olevani auttamattomasti jotain muuta kuin ”nuori” sanan varsinaisessa merkityksessä. Luulisi sen jo iskostuneen tajuntaan, olen kuitenkin lähempänä neljää- kuin kolmeakymmentä? Vanha käpy.

Mutta ei hätää, tämä ei ole mikään ikäkriisin paikka, ainoastaan muistutus siitä, että iän karttuessa en ole tainnut muistaa päivittää verrokkiryhmäni oletusasetuksia. Yllättävää tämä on lähinnä siksi, että kun biologisen kellonsa kanssa joutui jossain vaiheessa jonkinlaiseen tikittävään juupas-eipäs-keskusteluun, niin iästään tuli väkisinkin hyvin tietoiseksi. Ilmeisesti kuitenkin biologinen ja minäkuva-ikäni kulkevat osin omia polkujaan? Mutta ihan hyvä ikä kaikkinensa, ei valittamista.

Jos minä olen taas muistanut oman käpyisyyteni, niin karttuu se ikä sydänkäpysellekin, joka on alkanut opetella käpyttelyn alkeita. Eli taluteltu on. Myös kaksi-rappuisten pikkuportaiden valloitus ryömien on jatkunut ponnekkaasti. Alkuun kun se ei yrityksistä huolimatta onnistunut, likkaa ketutti kuin pientä oravaa, jolla olisi käpyjä muttei hampaita. Nyt se kuitenkin sujuu jo molempiin suuntiin melko hallitusti, siitäkin huolimatta että neiti haluaa edetä ehdottomasti pää edellä. Isäänsä tullut? Vähän tuo laskeutumisen seuraaminen siis hetkittäin hirvittää, mutta niin vaan sieltä yleensä liu’utaan alas asti ilman haveria.

Että turha kai olla käpynä, menköön tyylillään?

Ja se tyylinäyte vielä:

Ryömintävaihteella syksyyn

Eli hidas, sateinen syksy, blogihiljaisuus ja ryömintää koirankarvoissa

Väittävät syksyn olleen epävakainen, mutta jos joka päivä sataa, niin eikö se ole ihan vakaasti sateinen syksy? Niin tai näin, sellaiselta syksy on tuntunut: märältä ja jotenkin hitaalta. Aika on kyllä mennyt nopeasti, mutta minä hitaasti, ryömintävaihteella.

Auttamattomasti ovat ohi kesäiset päivät, jolloin vauvan kanssa saattoi vain hilpaista ovesta ulos, varustautumatta siihen sen kummemmin. Nyt pitää tuijotella taivasta, odottaa rohkaisevaa valonpilkahdusta, pukea ulkovaatteet, miettiä keliä vielä uudelleen ja pukea ehkä toinenkin kerros. Ja sitten voikin todeta sateen ehtineen alkaa uudelleen jossain siinä keskimmäisen ja päällimmäisen vaatekerroksen välillä. Suureksi ilokseni ulos sentään pääsee päiväsaikaan, ei vasta töiden jälkeen pimeässä!

Blogissanikin on ollut hipi-hiljaista, ja se jos mikä on bloggaajan perisynti: sivu jossa ei tapahdu mitään. Ajatuksia ja aiheita on risteillyt päässä, mutten muka ole ehtinyt kirjoittaa. Tämä siitäkin huolimatta, että Tärkeä on ollut jo toista kuukautta vuorotteluvapaalla eli meillä on ylellisesti kaksi vanhempaa pienen lapsen kanssa kotona. Ja siitä huolimatta en muka ehdi kirjoittaa – vaiko juuri siksi?

Minullahan ei ole aikoihin ollut varsinaien kiire; äitiyslomalla ei ole deadlineja eikä kalenterin rukkaamista, määräaikojakin vähänlaisesti. Päivät ovat täynnä puuhaa, mutta asiat tehdään omalla ajallaan, sitä mukaa kun tarpeen on ja sähköpostit luetaan sitten kun ehditään, ehkä huomenna? Nyt kun olemme kolmisin kotona, minulla kai pitäisi olla aikaa vaikka kirjoittaa blogia päivät pitkät, jos siltä tuntuisi. Mutta ei, mitään mystistä ”ylijäävää" aikaa ei kuitenkaan tunnu olevan.

Lapsen kanssa kahdestaan ollessa hommat tuli organisoitua pakostakin ajatuksella; kädet ei muuten riitä eikä ruoka ilmesty pöytään ellei sitä itse siihen hoida. Kolmestaan on paljon helpompi käyttää asioihin enemmän aikaa, rupatella, tuumailla ja luottaa alitajuisesti siihen, että kaipa jompikumpi ehtii asian toimittaa jossain välissä. Lisäksi yhden lapsen hoitaminen tuntuu yhtäkkiä vievän helposti kahden ihmisen ajan: puuron syöminen saattaa vaatia koko perheen jakamattoman huomion tai arkiset kävelyharjoitukset voivat vetää paikalle taluttajan lisäksi yhden hengen yleisön, jolla vielä hetkeä aiemmin oli mukamas kesken jotain hyvinkin tähdellistä. Tehotonta ja mukavaa.

Eipä sillä, että tehokkuus olisi ollut listallamme kovin korkealla viime aikoina, sillä sitä laatua on työelämässä kyllä ollut riittämiin ja tulee varmasti vielä olemaan, mutta juuri nyt on hetken verran toisenlainen aika elämässä. Mutta olisihan se toisaalta kiva joskus saada aikaan pikkuisen extraakin – vaikka blogiteksti silloin tällöin. Ehkä tätä ryömintävaihdetta voisi siis ihan vähän kiristää?

Vaan jos on oma syksy mennyt ryömintävaihteella, niin ryömintävaihteella menee myös tyttö, vaikkakin sillä erotuksella, että hänen tapauksessaan siitä ei tule millään muotoa mieleen hitaus. Meno on touhukasta ja jatkuva oppimisen ja löytämisen ilo pitää lapsen lisäksi liikkeessä myös vanhemmat: aina on joku laatikko, kapistus tai kolo, johon et uskonut tytön ihan vielä yltävän, mutta kas...

Ja koskapa on syksy ja perheeseen kuuluu koira, niin ryömivä lapsi tarkoittaa väistämättä hyvin koirankarvaista lasta. Karvoja siellä ja karvoja täällä, karvoja joka nurkassa, joka matolla ja leivän päällä. Olenkin suunnitellut moppipuvun hankkimista tytölle, kun joka tapauksessa luuttuaa lattioita ristiin rastiin. Lisäksi minulla oli alkujaan ajatus, että leikkipaikalla olisi oma tilkkutäkkinsä, joka pidettäisiin karvattomana alueena. Kaikenlaista sitä saa ajatella. Näin siinä todellisuudessa kävi: