Poikien ja tyttöjen vaatteet ja aatteet

Luin tänään Ylein sivuilta kolme lasten vaatteiden väreihin liittyvää artikkelia ja aloin taas vaihteeksi pohtimaan tätä minulle aina yhtä mystistä kysymystä. Asiaan vaikutti myös se, että juuri tänään tyttäreni (1 vee ja 10 kk) ihastui pinkkiin, hopeisin paljetein koristeltuun nallepaitaan.

• Vaatteiden väri vaikuttaa siihen kuinka lapseen suhtaudutaan - valitsetko punaista tytölle ja sinistä pojalle?
• Lastenpsykiatri Janna Rantala: Tyttöjen värit ja poikien värit
• 10-vuotias ruotsalainen kyseenalaisti sukupuolijaottelun – ja vaatejätti vastasi

Olen parin vuoden ajan joutunut luontaisista syistä tutustumaan lastenvaatemaailmaan, ja vaikka tässä kasvuvauhdissa olen päätynyt järkevyyden ja ekologisuuden nimissä suosimaan kierrätystä ja kirppareita, myös kauppojen lastenvaateosastoja on tutkailtu. Kuten tuo yo. artikkelin ruotsalaistyttö, myös minä olen päätynyt ihmettelemään, miksi vaatteet on jaoteltu tyttöjen ja poikien osastoihin?

Tytöille on hempeitä, pinkkejä, punaisia, söpöjä ja iloisen värisiä tyttöjuttuja, pojille sinistä, vihreää, tummempaa ja raisumpaa. Jonkun suht neutraalin vaatekappaleen halutessaan se pitää yleensä hakea poikien osastolta, paitsi joskus ne iloisemman tai vaaleamman sävyiset löytyy tyttöjen puolelta. Ymmärränhän minä sen, että lastenkin pukeutuminen on kulttuurisidonnaista ja tytöille ja pojille halutaan erilaisia juttuja, mutta onko se niin yksioikoista, että jo taaperoiden vaatteet on tarve erotella yöpuvuista ja t-paidoista lähtien? Ja usein ne kierrätysvaatteetkin kaupataan leimattuina, mm. alla pari satunnaista "poikien vatepakettia".

Erottelun selkeys ihmetyttää, mutta toisaalta myös se, kuinka siihen itsekin tuntuu menevän mukaan, vaikka olen kuvitellut omaa linjaani suht sukupuolineutraaliksi. En oikein tiedä missä määrin olen tehnyt aktiivisia valintoja ja missä määrin lapseni vaatekaapin sisältö on kierrätyksen ja lahjojen sanelemaa sattumankauppaa, mutta joka tapauksessa siellä on enemmän tyttömäistä vaatetta ja väritystä kuin ennakkoon olisin osannut kuvitella. Meillä on myös ruskeita, sinisiä, vihreitä ja "poikamaisia" vaatteita eli määrättömän tyttömäiseksi kaapin sisältöä ei voi kutsua, mutta silti.

Ja tässä kohdin on huomautettava, että ne jotka tykkäävät pukea tyttönsä prinsessaksi saavat sen minun puolestani vapaasti tehdä enkä minäkään mekkoja kavahda, mutta itse en tunne tarvetta korostaa lapsen vaatetuksessa sukupuolta määräänsä enempää.

Ja miksikö? Eihän kyse pohjimmiltaan ole väreistä, vaan siitä, että ihan tutkitusti vaaleanpunaiseen tai vaaleansiniseen puetulle vauvalle puhutaan eri tavalla. Tytöille ja pojille on edelleenkin erilaiset käyttäytymisnormit ja usein se mikä on tytöltä sopimatonta käytöstä on poikien kohdalla vain tervettä riehakkuutta. Se joka väittää, ettei millään tavalla anna lapsen sukupuolen vaikuttaa siihen, kuinka hänelle vaikkapa puhuu, niin luultavasti valehtelee, vaikka ihan tietoisesti yrittäisi moista välttää. Ja tämä koskee minukain. Sitä paitsi olen itsekin puhutellut tytöksi tietämääni vauvaa pojaksi tai päinvastoin, kun vaatteet ovat olleet "väärän väriset". Pakko kai tunnustaa, vaikken tahtoisi.

Uskon, että vanhempien vaatevalinnat - tyylistä värimaailmaan - vaikuttavat aina jossain määrin lapseen siinä missä muutkin vanhempien tavat, tottumukset, valinnat ja kasvatusperiaatteet. Minä haluaisin jättää mahdollisimman paljon pelivaraa lapsen omalle persoonalle: jos on tullakseen prinsessa niin sitten tulee, mutta jos tulee roisi rämäpää niin sitten on sellainen. Että olisi omanlaisensa eikä mikään äidin ajatuksen kopio. Totta kai minäkin pohjimmiltaan haluan valintoja (tässäkin asiassa) tehdä ja vaikuttaa, sillä jokin vaihtoehto on minulle toista mieluisampi, mutta yritän hillitä itseni: en halua kasvattaa poikatyttöä, androgyyniä tai prinsessaa, vaan lasta.

Liekö ehtaa biologiaa vai sittenkin opittua, mutta on myönnettävä, että tytöillä tuntuu luonnostaan olevan enemmän intoa pukeutumiseen ja pieneen hienosteluun, mutta silti ei pitäisi liiaksi olettaa. Ainakin tietyssä iässä monet pojat tykkää käsilaukuista ja mekkoleikeistä, tytöt autonkuvista ja sankariasuista. Mutta onhan se oikeasti hauska välillä tyttöillä, söpöillä vaatteilla, valita kiva mekko kyläreissulle ja pistää tukkaan pompuloita peilin edessä, sillä eihän siinäkään mitään pahaa ole - en vain soisi sen olevan tyttöyden koko kuva.

Onneksi ainakin toistaiseksi meidä tytsy rakastaa monenlaisia asioita kuten palloja, autoja, junarataa, tanssimista, palapelejä, piirtämistä, kirjoja, unipupua, tavaroiden järjestelyä, lentokoneita ja dubloila rakentamista. Ja sitä pinkki-hopeista paljettinallepaitaa. Kaikkein ihaninta on juuri se, että lapsi kokeilee kaikkea eikä ymmärrä vielä yhtään, että on mukamas sellaisia kuin tyttöjen ja poikien jutut. Minäkin yritän olla sitä hänelle kertomatta. Pikkuhiljaa se oma persoona pääsee esiin ja koko ajan enemmän näen, millaisista asioista juuri minun lapseni on kiinnostunut. Ja jos sieltä kuoriutuu tyttömäinen tyttö, hillitty harkitsija tai hilpeä huithapeli, niin se on sitten tosi jees.

Se on siis tosi jees, kunhan se ei ole liiaksi minun toiveideni tai täyttämäni vaatekaapin ohjaamaa.

Paljettipaita ja autoleikit toimii onneksi saumattomasti yhteen.

 

PS. Taustaksi vielä sen verran, että sukupuoleen perustuvat oletukset on aina olleet minulle vaikeita sulattaa. En ole vieläkään toipunut siitä järkytyksestä, että ala-asteella en voinutkaan harrastaa poikien joukkueessa jalkapalloa, kun olin tyttö - siitä huolimatta että välitunnilla niin tein. Liikuntatunnillakin piti hyppiä tamburiinin tahdissa ja ojennella nilkkoja sillä välin kun pojat pelasi jotain kivaa. En koskaan tajunnut, miksi ihmeessä tyttöjen ja poikien piti lähtökohtaisesti tehdä erilaisia juttuja - enkä tajua vieläkään. Tytöt ja pojat, naiset ja miehet, äidit ja isät saa olla ja onkin erilaisia, mutta romukoppaan muotit ja oletukset ja katse yksilöllisiin ominaisuuksiin! Nimimerkillä: yläasteella ainoana tyttönä puukäsitöissä.

Kun äitiiii on tärkein eikä siltikään enää riitä

Laitoin juuri lapseni päiväkotiin isänsä matkassa ja jälkeen jäi kaikumaan itku: ”Äitiiiii, äitiii!” Tätä oli edeltänyt tavallista hankalampi aamunavaus selittämättömän itkukohtauksen myötä ja meidän aikuisten aamukahvikeskustelu siitä, miksi nyt on ollut tavallista takkuisempia päiviä ja miksi jo jonkin aikaa on ollut taas selkeä äiti-kausi; äidin perään kaivataan ja itketään tavallista enemmän.

Syitä löytyi kyllä: edellisen lukuvuoden vuorotteluvapaan jälkeen isä on taas päivät kiinni töissä, äitikin (eli allekirjoittanut) on tuoreeltaan aloittanut osa-aikaisen työrupeaman parina päivänä viikossa, lapsi on opetellut uutta päiväkotielämää nuo samat pari päivää viikossa, viime viikolla meillä podettiin nuhaa ja jälkiniiskuja on vieläkin hiukan ja lisäksi takana on ekat tutittomat yöt, jotka hyvästä sujumisestaan huolimatta ovat lyhentäneet parina aamuna unia tavallista lyhyemmiksi, joten väsy voi vaivata.

Kaiken tämän lisäksi neuvolatätikin meni jokunen viikko takaperin piikittämään lasta ja sitä tarinaa lapsi sitten kertoi aina uudestaan viikon tai pari, ja kun tämä oli yhä tuoreessa muistissa, oli vuorossa toissapäivänä lääkärintarkastus samassa paikassa. Tyttö kyllä meni reippaasti vastaanotolle, vaikka tiesi että siellä ”tutkitaan” ja oli jopa hiukan innoissaan, kun Pupu Tupunakin oli käynyt samassa paikassa ja sillä tuntui olleen ihan mukavaa. Vaan annas olla kun lääkäri tuli lähietäisyydelle, niin loppuaika menikin sitten itkien ja väkisin pidellen, että korvat ja muut saatiin katsottua. Kun eihän noista tädeistä koskaan tiedä, jos ne vaikka pistää… Typy yritti kyllä aina esittää reipasta ja itkun keskeltä kuului: ”Noniin, auto. Noniin.” Että olihan tämä jo tässä, olihan? Noniin, valmista?

Eli kaikenlaista uutta asiaa ja vähän mieliharmiakin tässä on ollut, mutta toisaalta päiväkotiin totuttelut on menneet yllättävänkin hyvin ja lapsi on selvästi iloinnut kavereista ja tekemisestä, tutista luopuminen on käynyt tosi pienillä protesti-itkuilla, nuhasta selvittiin suht vähällä ja muutenkin kokonaisuus on tuntunut ihan hyvältä ja hallitulta. Mutta sitten tulee Näitä Päiviä ja kun niitä tulee useampi peräkkäin, sitä alkaa miettiä että mikä lasta vaivaa? Ei kukaan meistä ole aina parhaassa terässä, muttei lapsi toisaalta ilman syytäkään kiukuttele ja itke, jokin juttu siellä taustalla aina on.

Ja nyt päästään tuohon otsikon paradoksiin, joka tässä on taas tullut itselleni ilmeiseksi: kun pienestä lapsesta tuntuu vaikealta tai epävarmalta, elämän ensimmäinen kiintymyskohde eli äiti (se ensimmäinen opittu liike, rytmi, ääni, tuoksu, maku, syli, kaikki) nousee arvoon arvaamattomaan. Äiti, äiti, äiti, äiti! Ja toisaalta samaan aikaan on selvästi nähtävissä, että puolitoistavuotiaalle äiti ei vaan enää riitä: äitiä-lapsi-päivät kaksin kotona eivät enää täytä lapsen maailmaa ja tekemisen tarvetta samalla tavoin kuin ennen.

Yhteiset päivät kotona ovat yhä mukavia ja tärkeitä meille molemmille, ja vaikka isän kanssa vietetty aika on työn takia vähentynyt, on myös se siitä huolimatta ja juuri sen takia aivan omassa arvossaan. Lapsi on myös monella tapaa hauskassa iässä ja yhteiset tekemisen mahdollisuudet lisääntyvät koko ajan. Mutta kun näkee millaisia virikkeitä, ideoita, tunnekokemuksia ja oppimisoivalluksia lapsi saa muiden lasten kanssa touhuamisesta, tietää että yksi vaihe elämässä on ohi. Se kaiken tulevan perustana oleva kuuluisa ”ensimmäinen vuosi” ja vähän ylikin on hoidettu niin hyvin kuin on voitu. Äiti ei vaan voi enää olla kaikki kaikessa vaikka yrittäisi, ei saakaan olla.

Ja silti samaan aikaan lapsi tarttuu minuun, äitiin, taas uudestaan tiukemmin. Vielä kesän leppoisammassa tahdissa isä oli aivan yhtä hyvä lohtu ja turva, mutta viime viikkoina se on taas ollut äiti. Äiti, äiti, äiti, äiti. Äitiiiii! Olla samaan aikaan maailman tärkein ja tietää, ettei enää voi olla kaikki. Siinäpä sitä on taas uuden oppimista äitinä olemisesta.

Hyvänen aika, meillehän tulee vauva!

Minä tajusin eilen, että meille on tulossa uusi vauva. Olen kyllä tiennyt jo monta kuukautta, että olen raskaana, mutta eilen ihan oikeasti vasta tajusin, tunsin ja ymmärsin, että meille on tulossa toinen lapsi, vauva, uusi pieni ihminen, pieni ihmeellinen olento. Semmoinen pieni mutrusuu, jolla on ihan pienet sormet ja joka vasta varovasti killistelee maailmaa, elää maidolla, olla mötköttelee ja tuoksuu vauvalta.

Tämä tajuama iski, kun kuljeskelin kirpparilla hypistellen puolitoistavuotiaalle neidillemme syysvaatteita. Jotain lastenvaaterikasta pöytää penkoessani (tämän lajityypin oppii äitinä nopeasti bongaamaan, siinä missä joku muu löytää lasikipot ja toinen parhaat kirja- tai kenkäapajat) käteeni osui pikkuruiset potkuhousut, sellaiset aivan minikokoiset raidalliset retropöksyt. Ja silloin sen tajusin: näin pieni vauva meillä kohta taas on, näin pieniä vaatteita meillä kohta taas vaihdetaan, näin pienestä se lähtee aivan uusi ja täysin ainutlaatuinen elämä!

Olen tainnut suhtautua tähän toiseen raskauteeni vieläkin praktisemmin kuin edelliseen, joka jouhevasta sujumisestaan ja rauhallisesta asennoitumisestani huolimatta oli väistämättä monin tavoin mullistava. En hössöttänyt tai huolehtinut tuolloinkaan suuremmin, mutta ensimmäinen raskaus on aina täysin uudenlaisen elämänvaiheen alku täynnä iloa, ihmetystä, odotusta ja jännitystä. Kaikki on uutta ja ihanasti ihmeellistä, mutta samalla mielessä pyörii paljon kysymyksiä: millainen äiti haluaisin olla, millainen äiti minusta todella tulisi, kuinka kaikki sujuisi, saisinko nukkua yöni, kuinka jaksaisin? Entäpä ne uuden tulokkaan käyttöohjeet; löytyykö ne sisäsyntyisesti vai onko sitä ihan kuutamolla ensi alkuun?

Nyt olen jo saanut monia vastauksia silloisiin kysymyksiini, vaikka äitinä olemisesta opin yhä päivä päivältä uutta eli valmista ei taida tulla ihan heti – tai luultavasti koskaan. Sen verran kokemus on kuitenkin karttunut, että toisen raskauden myötä en ole enää pohtinut tuon tapaisia asioita yhtä paljon tai yhtä syvällisesti. Toisaalta tilalle on toki tullut uusia kysymyksiä: millainen isosisko esikoisesta tulee, kuinka saan arjen ja päivärytmin toimimaan kahden lapsen kanssa, millaiset nukkuma- ja huonejärjestelyt olisi syytä tehdä, onko omasta jaksamisesta huolehtiminen jatkossa vaikeampaa vai osaanko sen jo tai että onkohan uusi tulokas kuinka saman- tai erilainen kuin ensimmäinen? Olen siis kyllä valmistautunut ajatuksissani, mutta en ole esim. käynyt säännöllisesti raskauslaskurin kautta katselemasta, miten vatsassani juuri tänään kehitytään, muistellut omia lapsuuskokemuksiani tai lueskellut äidiksi tulemiseen ja vauvan kasvamiseen liittyviä kirjoja.

Moni asia ja oire raskauteen liittyen on myös ehtinyt unohtua aivan autuaasti parissa vuodessa, joten tuon tuosta sitä yllättyy, että tämmöinenkin juttu tosiaan, tätähän se raskaana oleminen tosiaan teettää. Lienee siis mahdollista, että ensimmäisellä kerralla koin myös vastaavan ahaa-elämyksen jossain raskauden vaiheessa ja olen vain unohtanut? Muistan kyllä tuolloinkin sanoneeni, että aloin olla tosissaan raskaana vasta ihan viimeisinä kuukausina, mutta luulisin tarkoittaneeni lähinnä fyysistä olotilaa? Mene tiedä. Nythän tämä uusi raskaus alkaa olla siinä vaiheessa, että housut alkaa jo kiristää ja lapsi potkia jumppailee päivittäin eli fyysisesti olen jo hyvin tietoinen, että meitä on kaksi. Silti sitä ei vaan ole osannut ihan todella tajuta olevansa raskaana, uuden elämän kantaja, taas uudenlaisen vaiheen edessä. Paitsi että eilen tajusin.

Pyörittelin minimaalisen pieniä 50-kokoisia potkuhousuja aikani ja mietin nostalgisesti vastasyntyneen herneen kokoisia varpaita, vielä aivan kapeita kinttuja, huterasti paikkaansa hakevaa päätä ja napaa joka yhä muistuttaa yhdeksän kuukauden yhteydestämme. Vaipanvaihto, imetys ja mahan päällä tuhiseva sirrisilmä piirtyivät eteeni kuin ihana uni tai vanhan ystävän kuva. Valvotut yöt, mystiset itkun aiheet, kipeät paikat tai synnytystuska eivät mahtuneet siihen kuvaan, niitä ei ollut, ne eivät merkinneet mitään.

Ostin ne potkarit, vaikka meillä on vauvanvaatteita ennestään aivan tarpeeksi. Ostin vaikka tuntui, että voiko se uusi pieni oikeasti edes mahtua tuon kokoisiin pöksyihin, vaikka kuinka pieni olisikin? Kotimatkalla tirautin vielä pienet onnelliset kyyneleet, raskauteni ensimmäiset. Hyvänen aika, meillehän tulee vauva!

Tansania kutsuu

Viimeiset elonmerkit Suomen kamaralta toviin, seitsemän tunnin päästä lähtee lento Amsterdamin kautta Tansaniaan. Koko perheemme vaihtaa mannerta kolmeksi kuukaudeksi ja vaikka kerta ei ole aivan ensimmäinen, niin onhan se melkolailla erilainen juttu lähteä kehitysmaahan vuoden ikäisen lapsen kanssa kuin ihan vain itsekseen.

Jos haluat tietää kuinka meidän käy ja nähdä kuvia, tietää millaista lapsen kanssa matkailu on päiväntasaajan tietämillä ja kenties kuulla mitä siellä Sinituotteen pitkän linjan kouluprojektissa saadaan aikaan, niin kannattaa käydä kurkkimassa Mun Tansania -blogia osoitteessa http://muntansania.blogspot.com. Vanhastaan sieltä löytyy parin vuoden takaisia yksinäisen naisen matkaseikkailuja ja hetken päästä vähän erilaisia perheversioita samasta aiheesta.

Nyt nukkumaan että jaksaa siihen aamukoneeseen!