Kahden lapsen äidiksi

Ensimmäisen ja toisen lapsen saamisessa on se ratkaiseva ero, että ensimmäinen lapsi tekee sinusta äidin, mutta toisen lapsen saadessasi olet jo valmiiksi äiti.

Ensimmäisen lapsen saaminen muuttaa varsinkin naista ihmisenä ratkaisevasti joksikin muuksi kuin mitä hän on aiemmin ollut, myös silloin kun haluaisit ja onnistuisitkin pysymään edelleen sinä tuttuna omana itsenäsi, jollaisena olet oppinut itsesi tuntemaan. Sinä olet ehkä se sama kuin ennenkin, mutta olet myös muuta; erilainen, uusien tunteiden, vastuiden, riemujen ja pelkojen kuorruttama ja kyllästämä, onnellisempi, kipeämpi, herkempi ja sitkeämpi kuin koskaan, oman erillisyytesi iäksi menettänyt ja toivottavasti iloinen siitä.

Minä odotin ensimmäistä lastani rauhallisin mielin, stressaamatta ja hötkyilemättä, mutta siitä huolimatta alitajunta teki valtavasti töitä valmistautuakseni uuteen tulokkaaseen ja uuteen rooliin. Kaikki oli uutta, ennenkokematonta. Oli täysi arvoitus millaista arki tulisi olemaan, millaisia tunteita kokisin, millainen äiti minusta tulisi, mitä periaatteita onnistuisin pitämään ja mistä luopuisin vähin äänin. Tai ehkä rytinällä?

Nyt kun toinen lapseni syntyi viisi kuukautta sitten, minä pohdin taas monenlaisia asioita ja varauduin parhaani mukaan vastaanottamaan uusia, ennenkokemattomia tuntemuksia ja tilanteita, aivan kuten olin ensimmäiselläkin kerralla tehnyt. Mutta siinä oli se ratkaiseva ero, että minä olin jo äiti. Vaikka jokainen raskaus, lapsi ja aikakausi ihmiselämää on omanlaisensa, minä tiesin jo jotain siitä, millaista elämä pienen vauvan kanssa on, millainen äiti minä olen, missä määrin minä olen se sama tai eri kuin ennen äidiksi tuloani ja mitä perheen ja parisuhteen yhteensovittaminen käytännössä on.

Kysymyksiä oli tälläkin kertaa paljon ja moni asia ja oma jaksaminenkin askarrutti, mutta tiesin jo jotain äitinä olemisestä, lapsen rakkaudesta ja perheen syvimmästä olemuksesta. Toisaalta se toi rentoutta ja toisaalta se ehkä loivensi sitä odotuksen hykerryttävää jännitystä, jota ensimmäisen raskauden kuluessa koin. Kun vielä odotuksen loppuaika oli minusta riippumattomista syistä perheellemme melko stressaavaa, ei sellaista syvää odottamisen iloa oikein kokenut, vaikka sinänsä hyvillä mielin ja rakkaudella uutta tulokasta odotinkin.

Onneksi vilpitön kyseenalaistamaton onni ja rakkaus ja äitiyden sydänjuuria myöten ravisteleva tunne kyllä tulee kun sen aika on. Tosin vähän vähemmällä vauhdilla ja kivulla olisi voinut tulla eli melkoisella rytinällä tyttö päätti elämänsä aloittaa, mutta sen jälkeen onkin sitten ollut rauhallinen ja useimmiten perustyytyväinen lapsi.

Ja vaikka toisen lapsen kohdalla ei omaa äitiyttään tarvinnut enää niin kovasti työstää, niin on se eri asia olla yhden tai kahden lapsen äiti. Myös kuopukseni siis teki minusta jotain, jota en ollut aiemmin ollut: kahden lapsen äidin. Ehkä keskiössä ei ole niinkään itse äitiys, vaan perhe ja perheen jäsenenä yhdessä kasvaminen?

Vaikka äidin ja vauvan suhde ei ehkä ole aivan yhtä kahdenvälinen ja kiinteä nyt, kun emme vietä päiviämme kahdestaan, on se monella tapaa rikkaampi, kun tällä kertaa sekä sisko että isä ovat jakaneet arkea täysipainoisesti kanssamme eli myös isällä on ollut mahdollisuus viettää vauvan kanssa runsaasti aikaa. Ja isosiskon touhotukset ja lasten keskinäiset seurusteluhetket tuovat vauvalle varmasti aivan erilaista hauskuutta kuin mitä me aikuiset voimme tarjoilla. Mutta kyllä kaikesta tästä huolimatta minun täytyy välillä saada myssästellä vauvan kanssa ihan kahdestaan: haistella, suukotella, tuijotella, silitellä, paijailla. Parhautta.

Oma opettelunsa on tietysti ollut siinä, kuinka arki kahden pienen lapsen kanssa saadaan rullaamaan ja vastoinkäymisiä, sairasteluja, kiukutteluja, huonoja yöunia ja milloin mitäkin on jo näihin ensimmäisiin kuukausiinkin tietysti mahtunut, mutta kaiken kaikkiaan tämä on sujunut niin hyvin, että kopautan tässä vaiheessa puuta. On onni olla näiden kahden lapsen äiti ja tämän miehen rakastettu.

Olen kiitollinen.

Katotaan miestä

Ei siitä niin mahdottoman kauan ole kun kaikki maailman aikuiset vielä oli "täti". Ei ole enää. Maailmassa on miehiäkin. Tänään miehestä tuli objekti, kun aamupalapöydässä käytiin seuraava keskustelu.

Nti2vee (isälle, kesken syömisen): Minä katon sinua.

Isä: Mitä teet? Ai katot minua? No katotkos sinä äitiä?

Nti2vee: En kato.

Isä: Mikset kato, voisithan sä kattoo sitäkin?

Nti2vee: En kato kun se ei ole mies. Se on vaan äiti. Sekin kattoo sinua. Me katotaan yhdessä sinua.

Isä: Katotte yhdessä?

Nti2vee: Joo, me katotaan äitin kanssa sinua kun sinä olet mies.

Isä (nauraen): No se on kyllä hienoo että sillä silmällä katsotte.

Nti2vee: Joo, omilla silmillä katsotaan (ylpeänä, osoittaen sormilla silmiään)!