Huono huumorintaju, hyvä viihtyvyys?

En tiedä onkohan meidän lapsella hyvä vai sittenkin huono huumorintaju, kun aamulla tajusi 11 kuukauden elämänkokemuksella, että on hulvattoman hauskaa, kun äiti pudottaa karjalanpiirakan puolikkaan kananmunineen päivineen kahvikuppiin. Tyttö hörähti nauramaan niin refleksinomaisesti, että aivan hämmennyin vilpittömyydestä. Voisi luulla että lapsi jäljittelisi tilanteessa vanhempansa suhtautumista (tässä: hitto, ääh, eikä!), mutta tämäpä tietää jo maailmasta niin paljon, että onhan se nyt hulvatonta tilannekomiikkaa, kun toinen kokee hups-hetken ja molskauttaa ruoat mukiin ja kahvit pöydälle.

Olen viime aikoina muutenkin pudotellut tavaroita enemmän kuin suotavaa tai normaalia on, puhunut kuin puhihäiriöinen (sanat sekoaa ja kirjaimet vaihtelee sanassa paikkoja kuin lukihäiriöisen lukiessa) ja muun muassa soseuttanut etusormeni sauvasekoittimella. Se näytti siltä kuin minikokoinen Freddy Krueger olisi vieraillut, ja koko juttu oli klassisuudessaan niin ilmeistä idiotismia, että huono on selitellä. Vaikka siis tunnun taantuneen jonkinlaiseksi potentiaaliseksi käveleväksi vahingoniloisen virnuilun aiheeksi, niin siihen tyttö ei onneksi vielä kykene, vaan tämän viimeisimmänkin  kohdalla noudatti tunnollisesti sitä mainittua jäljittelyteoriaa; siis säikähti.

Noin pieni ei ehkä vielä osaa olla vahingoniloinen eikä naura toisen kustannuksella ilkeästi, mutta joskus tuo ajoitus on kyllä aika viiltävä. Jouduttiin käymään eilen lääkärillä ja tuuli niin lujaa, että jopa minäkin muistin laittaa kävelymatkalle pipon päähän. Kun oltiin lähdössä pois, vedin käytävällä ulkovaatteet niskaan ja viimeisenä pipon. Ja kuten jo ehkä arvasittekin, silloin se tapahtui: lapsi katsoi minua ja pipoani ja purskahti nauruun. Kiva. Ja se pipokin on oikeasti ihan kiva. (Tai ainakin lämmin.) Ja kun nyt kerran huumorin äärellä ollaan, niin vähän vielä ironiaa: mentiin lääkärille useana yönä toistuneen oksentamisen takia ja lähdettiin sieltä korvatulehdusdiagnoosin kanssa. Lastentaudeissa on selvästikin jotain ihan omia omituisuuksiaan.

Ja jos nyt ei ihan varsinaista huumoria, niin jonkinlaista itsensä viihdyttämistä tyttö osaa jo harrastaa hyvinkin vaatimattomilla eväillä. Viikon ykkössuosikki lienee ollut vitamiinipurkin pahvinen pakkauslaatikko (ks. kuvat), jota piti työntää erilaisiin koloihin, nostaa tuolille, tarjota koiralle, kuljettaa mukana ja tiputtaa hellan kahvatangon välistä lattialle, poimia ja toistaa taas sama. Hyväksi kakkoseksi pääsi avaamaton, iso ja ihanan rapiseva nenäliinapaketti, jota piti heitellä, taputella, kuljetella, nostella eri paikkoihin, viedä käsien välissä niskan taakse ja taas eteen, raapia ja pyöritellä pitkin lattioita.

Tieteellisesti kehitetyt ja pedagogisesti pohditut virikelelut on amatööreille.

Spurtti

Ainahan kaikki huokailevat – myös minä – että on se hurjaa miten äkkiä aika menee ja lapset kasvaa. Koko kuluneen vuoden tämä tunne on ollut vahvasti läsnä, mutta siitä huolimatta viimeisin kuukausi on ollut melkoisen hengästyttävä spurtti. Fyysisen venymisen ja kasvamisen suhteen ekat kuukaudet on lyömättömiä vauhdikkuudessaan, mutta nyt olemme olleet samanlaisen kasvun ihmeen äärellä oppimisen ja oivaltamisen saralla.

Siinä kymmenen kuukauden iän kieppeillä alkoi tosiaan tapahtua nopella tahdilla kaikenlaista uutta: tyttö oivalsi todenteolla sanojen ja asioiden yhteyden, alkoi kehittää nopeasti sanavarastoaan osoittelemalla asioita ja myös eka oma sana pullahti ulos suusta. Muutenkin ääniä pitää kuunnella ja kokeilla, tavaroita paukuttaa ihan vain saundin takia, koiran haukkumista jäljitellä ja kissan naukumiseen vastata. Yösyömiset jäivät pois ja potan merkitys oivallettiin, siinä missä sen esittely oli aiemmin aiheuttanut vain venkoilua ja vastustelevan silta-asento harjoitteen. Pystyyn nouseminen, tukea vasten käveleminen ja kaikenlainen liikkuminen alkoi käydä aiempaa näppärämmin.

Erilaisia kommunikoinnin muotoja, oivalluksia ja itse keksittyjä eleitä tuntuu tulevan joka päivä lisää; erilaisten vilkutusten ja taputusten lisäksi on mm. voi ei -ele, huraa-ele ja huiskishaiskis-ele. Kirjat kiinnostavat, musiikki pistää tanssimaan ja suurinta hupia on siirrellä tavaroita paikasta toiseen eli suomennettuna tyhjentää erilaisten laatikoiden, korien ja kaappien sisältö lattialle. Ja joskus hyvässä lykyssä laittaa vielä takaisinkin. Oma mielikuvitus alkaa näkyä ja kaikkea pitää kokeilla, tutkailla, kuunnella ja maistella eli sekä vilpitöntä oivalluksen riemua että sen vastapainona kieltojen aiheuttamaa harmistusta on saatu kokea runsaasti. En enää edes muista mitä kaikkea uutta tuon tytön kanssa onkaan ihan viime viikkoina tullut eteen.

Onhan se mahtava seurata joka päivä noin vilpitöntä tutkimisen iloa ja oppimisen ihmeellisiä käänteitä, mutta silti: mikä on tämä lapsi, mihin hävisi meidän vauva??

Mummon lehtikorin laaja-aleinen uudelleenjärjestely.

Käpyisyyttä ja käpyttelyä

Keikkavaihde, oivalluksia omasta iästä ja mitättömän pieniä askelia ihmiskunnalle

Olen pitkästä aikaa päässyt keikkatunnelmiin, kun kävin lauantaina Lutakossa katsomassa Samuli Putroa. Pienen live-hiljaiselon jälkeen ajattelin, että tuossa olisi riittävästi rokkia ja keikkafiilistä lyömään oikean vaihteen silmään (lue: keikkafiilis vs. konserttitunnelma, joka kolistelee musiikillisen sielunmaisemani eri osastoa) , mutta olisi sen verran kevyttä, että ei kuitenkaan tarvitsisi kaivaa itsestään puoliväkisin mitään varsinaista heiluntavaihdetta. Toimi! Mutta aiheutti myös tajuaman.

Lutakkohan on legendaarinan jyväskyläläinen rokkimesta ja perinteisesti sinne tulee automaattisesti vedettyä mustat kuteet niskaan. Nyt kuitenkin yleisön vaatetuksesta löytyi runsaasti muitakin värejä ja ikäjakauma oli laidasta laitaan. Tämä oli minusta ihan positiivista, mutta yleisöä tutkaillessani tajusin katsovani suunnilleen itseni ikäisiä ihmisiä, että kiva kun täällä on tätä vanhempaakin porukkaa... Hmph! En siis näemmä vieläkään oikein tajua olevani auttamattomasti jotain muuta kuin ”nuori” sanan varsinaisessa merkityksessä. Luulisi sen jo iskostuneen tajuntaan, olen kuitenkin lähempänä neljää- kuin kolmeakymmentä? Vanha käpy.

Mutta ei hätää, tämä ei ole mikään ikäkriisin paikka, ainoastaan muistutus siitä, että iän karttuessa en ole tainnut muistaa päivittää verrokkiryhmäni oletusasetuksia. Yllättävää tämä on lähinnä siksi, että kun biologisen kellonsa kanssa joutui jossain vaiheessa jonkinlaiseen tikittävään juupas-eipäs-keskusteluun, niin iästään tuli väkisinkin hyvin tietoiseksi. Ilmeisesti kuitenkin biologinen ja minäkuva-ikäni kulkevat osin omia polkujaan? Mutta ihan hyvä ikä kaikkinensa, ei valittamista.

Jos minä olen taas muistanut oman käpyisyyteni, niin karttuu se ikä sydänkäpysellekin, joka on alkanut opetella käpyttelyn alkeita. Eli taluteltu on. Myös kaksi-rappuisten pikkuportaiden valloitus ryömien on jatkunut ponnekkaasti. Alkuun kun se ei yrityksistä huolimatta onnistunut, likkaa ketutti kuin pientä oravaa, jolla olisi käpyjä muttei hampaita. Nyt se kuitenkin sujuu jo molempiin suuntiin melko hallitusti, siitäkin huolimatta että neiti haluaa edetä ehdottomasti pää edellä. Isäänsä tullut? Vähän tuo laskeutumisen seuraaminen siis hetkittäin hirvittää, mutta niin vaan sieltä yleensä liu’utaan alas asti ilman haveria.

Että turha kai olla käpynä, menköön tyylillään?

Ja se tyylinäyte vielä:

Ryömintävaihteella syksyyn

Eli hidas, sateinen syksy, blogihiljaisuus ja ryömintää koirankarvoissa

Väittävät syksyn olleen epävakainen, mutta jos joka päivä sataa, niin eikö se ole ihan vakaasti sateinen syksy? Niin tai näin, sellaiselta syksy on tuntunut: märältä ja jotenkin hitaalta. Aika on kyllä mennyt nopeasti, mutta minä hitaasti, ryömintävaihteella.

Auttamattomasti ovat ohi kesäiset päivät, jolloin vauvan kanssa saattoi vain hilpaista ovesta ulos, varustautumatta siihen sen kummemmin. Nyt pitää tuijotella taivasta, odottaa rohkaisevaa valonpilkahdusta, pukea ulkovaatteet, miettiä keliä vielä uudelleen ja pukea ehkä toinenkin kerros. Ja sitten voikin todeta sateen ehtineen alkaa uudelleen jossain siinä keskimmäisen ja päällimmäisen vaatekerroksen välillä. Suureksi ilokseni ulos sentään pääsee päiväsaikaan, ei vasta töiden jälkeen pimeässä!

Blogissanikin on ollut hipi-hiljaista, ja se jos mikä on bloggaajan perisynti: sivu jossa ei tapahdu mitään. Ajatuksia ja aiheita on risteillyt päässä, mutten muka ole ehtinyt kirjoittaa. Tämä siitäkin huolimatta, että Tärkeä on ollut jo toista kuukautta vuorotteluvapaalla eli meillä on ylellisesti kaksi vanhempaa pienen lapsen kanssa kotona. Ja siitä huolimatta en muka ehdi kirjoittaa – vaiko juuri siksi?

Minullahan ei ole aikoihin ollut varsinaien kiire; äitiyslomalla ei ole deadlineja eikä kalenterin rukkaamista, määräaikojakin vähänlaisesti. Päivät ovat täynnä puuhaa, mutta asiat tehdään omalla ajallaan, sitä mukaa kun tarpeen on ja sähköpostit luetaan sitten kun ehditään, ehkä huomenna? Nyt kun olemme kolmisin kotona, minulla kai pitäisi olla aikaa vaikka kirjoittaa blogia päivät pitkät, jos siltä tuntuisi. Mutta ei, mitään mystistä ”ylijäävää" aikaa ei kuitenkaan tunnu olevan.

Lapsen kanssa kahdestaan ollessa hommat tuli organisoitua pakostakin ajatuksella; kädet ei muuten riitä eikä ruoka ilmesty pöytään ellei sitä itse siihen hoida. Kolmestaan on paljon helpompi käyttää asioihin enemmän aikaa, rupatella, tuumailla ja luottaa alitajuisesti siihen, että kaipa jompikumpi ehtii asian toimittaa jossain välissä. Lisäksi yhden lapsen hoitaminen tuntuu yhtäkkiä vievän helposti kahden ihmisen ajan: puuron syöminen saattaa vaatia koko perheen jakamattoman huomion tai arkiset kävelyharjoitukset voivat vetää paikalle taluttajan lisäksi yhden hengen yleisön, jolla vielä hetkeä aiemmin oli mukamas kesken jotain hyvinkin tähdellistä. Tehotonta ja mukavaa.

Eipä sillä, että tehokkuus olisi ollut listallamme kovin korkealla viime aikoina, sillä sitä laatua on työelämässä kyllä ollut riittämiin ja tulee varmasti vielä olemaan, mutta juuri nyt on hetken verran toisenlainen aika elämässä. Mutta olisihan se toisaalta kiva joskus saada aikaan pikkuisen extraakin – vaikka blogiteksti silloin tällöin. Ehkä tätä ryömintävaihdetta voisi siis ihan vähän kiristää?

Vaan jos on oma syksy mennyt ryömintävaihteella, niin ryömintävaihteella menee myös tyttö, vaikkakin sillä erotuksella, että hänen tapauksessaan siitä ei tule millään muotoa mieleen hitaus. Meno on touhukasta ja jatkuva oppimisen ja löytämisen ilo pitää lapsen lisäksi liikkeessä myös vanhemmat: aina on joku laatikko, kapistus tai kolo, johon et uskonut tytön ihan vielä yltävän, mutta kas...

Ja koskapa on syksy ja perheeseen kuuluu koira, niin ryömivä lapsi tarkoittaa väistämättä hyvin koirankarvaista lasta. Karvoja siellä ja karvoja täällä, karvoja joka nurkassa, joka matolla ja leivän päällä. Olenkin suunnitellut moppipuvun hankkimista tytölle, kun joka tapauksessa luuttuaa lattioita ristiin rastiin. Lisäksi minulla oli alkujaan ajatus, että leikkipaikalla olisi oma tilkkutäkkinsä, joka pidettäisiin karvattomana alueena. Kaikenlaista sitä saa ajatella. Näin siinä todellisuudessa kävi:



Pullapalo ja muita etappeja

Blogissa on ollut hiljaista toista kuukautta. Ajatuksissani olen aiheita kyllä pyöritellyt, mutta opintojen viimeistely, tytön lyhentyneet päikkärit ja aiempaa houkuttelevampi ulkoilma ovat vieneet voiton. Joten otetaanpa tässä pikakelauksena joitakin ajateltuja mutta toteutumattomia postauksia.

Pullapalo eli pullantuoksuinen äitiys vastatuulessa. Aiempaan pullantuoksuista äitiyttä käsitelleeseen kirjoitukseeni viitaeten on todettava, että tuoksu se on palaneenkin pullan tuoksu. Että vaikka se juttu menis vähän enemmänkin pieleen, niin on sitä kuitenkin semmoinen tekevä äiti, silleen yritteliäs, kun on moisessa mokaamisessa niinkin perusteellisesti onnistunut? Noh, kuva kertonee enemmän kuin tuhat sanaa.

Kesä! Ulos! Tammilapsen äitinä sitä on aivan hämmentynyt, kun yhtäkkiä voi vain lampsia ovesta ulos ilman että lapsi pitää ensin paketoida. Ja vielä ihmeellisempää on, että ulos oikeasti kannattaa mennä muutenkin kuin vaunulenkille. Sen toppapötkylän kanssa kun ei pakkasessa ulkoilusta kovin suurta riemua ole, mutta muutama kuukausi lisää ikää ja kesäkeli, niin tilanne on aivan ihanasti aivan toinen! Ulkona voi katsella, haistella, kosketella ja kuunnella kaikkea uutta, köllötellä viltillä, touhuta jotain pientä tai käydä vaikka ulkoilmakonsertissa. Parhautta! Kuvassa kesästä ja lämmöstä nautiskellaan ystävän mökillä, laineiden liplatellessa ja kalojen hyppiessä.

Kiehnää kuin kipiä kissa. En tiedä onko tuo tiitiäinen vai helle pehmentänyt Martan pään, mutta siitä on tullut seurallinen kiehnääjä. Ainahan sen on kaikkeen pitänyt osallistua, mutta välinpitämättömällä ilmeellä, kuin sanoen ettei sitä oikeasti kiinnosta. Ehkä Sani-koira viihtyy nyt niin hyvin ulkona, ettei kissaparalla ole ketään kiusattavaa, mutta joka tapauksessa se nyt kehrää ja puskee ja osallistuu vaipanvaihtoon siinä kuin leikkihetkiinkin. Se on jopa ominut tätä varten jakkaran vaipanvaihtopaikalta, koska pöydälle ei saa tulla ja lattialta ei näe. Ilmiö on siinä määrin hämmentävä, että parina päivänä Martta sai ylimääräisen ruoka-annoksen, kun minä kuvittelin sen jääneen vaille aamuruokaa; eihän se nyt voi käyttäytyä noin liehakoiden kuin äärimmäisessä nälässä!

Taisto Armas - taistoa ja armautta auton muodossa. Meille muutti uusi perheenjäsen. Oikeastaan se on matkailuauto, mutta sen verran velmu tapaus, että tuntuu perin inhimilliseltä. Siitä ei  oikein tiedä pitäisikö sitä rakastaa vai kauhistella, ihailla vai itkeä, joten nopeasti liki 50-vuotias hoppa se sai nimen Taisto Armas. Meissä ei mitään todellista sisäistä karavaanaria oikeastaan asu, mutta kun tänä kesänä ei enemmälti moottoripyörällä maisemia vaihdeta (kun sitä sivuvaunuakaan ei ole tullut hankittua), niin jotain muuta rattoa oli kesään keksittävä. Noh, ratto tai riesa, mutta varmasti ennenkokematon elämys! 

Pullantuoksuinen äiti?

Minä olen aina vieroksunut ajatusta siitä, että minä mahtuisin tai minun pitäisi mahtua siihen pullantuoksuisen äidin muottiin, jota jonkinlaisena äitiyden perikuvana melko yleisesti pidetään. Aikanaan jopa epäilin, ettei minusta koskaan voi tulla kunnon äitiä, kun en edes pullaa osaa leipoa. Toisaalta pidin itsestäni juuri sellaisena, mistä seurasi epäilys, ettei minun ehkä kannattaisi ryhtyä äidiksi, koska joko A) hoitaisin homman huonosti tai B) joutuisin pullapakon myötä pakkopullan eteen. Ja moinen myönnytyshän voisi kerta kaikkiaan rapauttaa minuuteni ytimen, eikö?

Vettä on sittemmin virrannut ja kaksi ratkaisevaa asiaa on muuttunut: 1) en enää pidä pullanleipomistaitoa äitiyden kulmakivenä ja 2) osaan nyt todistettavasti leipoa pullaa (mihin palaamme kohta). Eli ajattelipa asiaa nyt kummalta kannalta tahansa - siis että pullantuoksuisuus joko on tai ei ole äitiyden keskiössä - niin edellytykseni hyväksi äidiksi ovat nähdäkseni ratkaisevasti parantuneet.

Elämäni ensimmäiset itse leivotut korvapuustit.

Minä siis tosiaankin leivoin korvapuusteja! Ei ehkä kuulosta mullistavalta, mutta ne olivat ensimmäiset korvapuustini, joten kyllä sitä on jonkinlaisena etappina pidettävä - etenkin kun ne onnistuivat roimasti yli odotusten. Minä en vain leiponut pullaa, vaan leivoin erinomaista pullaa. Jos aivan tarkkoja ollaan, vuosituhannen alussa yritin kyllä kerran aiemminkin; kuivahiivalla ja heikolla menestyksellä. Mutta nyt, vuonna 2012, minä olen leiponut älyttömän hyvää pullaa!

Noh, maailma - edes omani - ei ehkä mullistunut tästä tapahtumasta, mutta tuohon aiempaan listaani on lisättävä vielä yksi muuttunut ja olennainen asia: 3) minä en kaipaa mutten myöskään enää pelkää olla pullantuoksuinen äiti. Olen vihdoin oivaltanut, että minä olen minä, leivoinpa pullaa tai en. Eikä se pullantuoksuisuus edes tartu ihmiseen automaattisesti leipomalla (toisten iloksi ja toisten harmiksi), vaan se on sellainen oma lämpimän kotoisa ominaisuutensa. Joskus vuosien päästä ehkä selviää, millaisena lapseni minut tässä asiassa näkee, ja järkkymättä lupaan olla valmis kumpaan tahansa: se juttu joko on minussa tai sitten ei.

Olennaista on minkä ja/tai kenen vuoksi asioita tekee. Jos pitää esittää pullantuoksuista perheidylliä ja hyvää äitiä tai isää sukulaisille, ystäville, naapureille, tai jopa omille lapsilleen, niin metsään menee. Ja yhtä lailla metsään menee, jos on alati kaikessa pakonomaisesti alleviivattava, että minua ei saa mukaan siihen hapatukseen, minä en ole sellainen ihminen, joka pakastaa marjoja, sauvakävelee ja pesee ikkunat keväisin. Kumpikaan ei ole vapaasti omana itsenään elämistä, vaan mantran suorittamista.

Jos muuten joskus tulette pohtineeksi millaisia oikeasti haluatte tai ette halua olla tai millaisia tuntuu että teidän pitäisi olla, niin miettikääpä myös ihan piruuttaan kenen suulla sisäinen äänenne puhuu? Ketä se yrittää miellyttää, ketä vastustaa, mitä se pelkää? Siihen löytyy usein aika mielenkiintoisia vastauksia, riippumatta siitä onko valtavirran vai vastavirran kulkija, tavanomaisuuteen sopeutuja vai siitä irtisanoutuja.

Ketunkoloteoria rules. Ja pulla on pulla, jauhoja ja voita, ei muotti ihmisen identiteetille. (Eikä muuten ole se sauvakävelykään, mutta silti siinä menee toistaiseksi vielä raja kokeiluissani "mitä kaikkea voi tehdä identiteetin kriisiytymättä".)

Uuden yksikön ensimmäinen kvartaaliraportti

Perheyhtiömme uusi yksikkö aloitti toimintansa vuoden 2012 tammikuussa. Näinä kvartaalitalouden aikoina on kolmen kuukauden jälkeen korkea aika tarkastella, kuinka ensimmäinen vuosineljännes on sujunut.

Toiminnan käynnistyminen. Toiminta päästiin aloittamaan kaksi viikkoa tavoiteaikataulusta myöhässä, ja tuolloinkin yksikön toiminnan käynnistäminen vaati melkoisia synnytysponnisteluja. Tuskallisuudestaan huolimatta prosessia on kuitenkin pidettävä onnistuneena, koska yksikössä ei ilmennyt valmistusvirheitä, varustelutaso oli kattava ja mitoitus vastasi vastaavien kokoonpanojen keskimääräisiä arvoja.

Perustoiminnot ja kasvu. Yksikön tuottavuus on alusta asti ollut hyvä, joitakin satunnaisia toimitusviiveitä lukuun ottamatta. Yksikön perustoiminnot koostuvat polttoaineen vastaanotosta, prosessoinnista ja valmiin tuotoksen toimittamisesta sopivina paketteina maailmalle. Tällä yksinkertaisella menetelmällä olemme jo lyhyessä ajassa saavuttaneet erinomaisen kasvun, ja ennusteiden mukaan kasvu tulee jatkumaan voimakkaana myös tulevaisuudessa. Aluksi yksikkö tavoittelee lähinnä määrällistä kasvua, mutta myöhemmin on tarkoitus panostaa ensisijaisesti toimintojen monipuolistamiseen.

Vakiovarusteet. Kuten aiemmin totesimme, yksikön vakiovarustetaso oli kattava, vaikka käyttökokemuksen puute viivästyttääkin joidenkin ominaisuuksien täysimittaista käyttöönottoa. Perustuotanto kuitenkin pyörii hyvin, auditiiviset ominaisuudet ovat huippuluokkaa, suojamekanismit toimivat ja vianilmaisujärjestelmä on tehokas, vaikkakaan ilmaistun vian paikantaminen ei aina onnistu aivan toivotulla täsmällisyydellä. Myös yksikön toiminnalle keskeinen imujärjestelmä saatiin käynnistettyä täysimittaisesti jo ensimmäisten päivien aikana. Juuri tällä sektorilla tekninen kehitys on ollut nopeaa, minkä ansiosta jo lyhyessä ajassa on pystytty parantamaan huomattavasti sekä ergonomiaa että tehokkuutta.

Yksikön vakiovarusteissa on huomioitu pienimmätkin yksityiskohdat.

Lisätoiminnot. Muista vuosineljänneksen aikana käyttöön otetuista toiminnoista mainittakoon tyytyväisyysilmaisin, liikkuvien kohteiden seurantajärjestelmä, tartuntahaarakkeiden koordinointikyky, vispausmekanismi ja sukellustoiminto. Lähitulevaisuudessa odotamme saavamme käyttöömme myös ryömintävaihteen ja automaattisen kääntömekanismin.

Toiminnan rytmitys. Yksikön ensimmäistä vuosineljännestä on leimannut varsin vahvasti toiminnan ja lepoaikojen rytmin hakeminen. Käynnistysvaiheessa tuotantolinjan tehdasasetuksiin oli säädetty yleistä työehtosopimusta huomattavasti tiheämmät lepoajat, jotka ovat hiljalleen sekä harventuneet että lyhentyneet. Hallituksen pitkän tähtäimen tavoitteena on keskittää toiminta kokonaisuudessaan päiväaikaan. Yötyö on kuitenkin toistaiseksi ollut välttämätöntä, mutta sen tämänhetkistä määrää voidaan pitää olosuhteisiin nähden kohtuullisena. Alkuvaiheessa yksikön sammuttaminen päivän päätteeksi oli usein haasteellista, mutta kvartaalin loppupuolella toiminto on saatu melko pitkälti automatisoitua.

Huoltotoimet. Yksikkö vaatii toimiakseen jatkuvaa huoltoa, tärkeimpänä huolehtiminen imu- ja poistojärjestelmän moitteettomasta toiminnasta mm. syöttämällä polttoainetta säännöllisesti, poistamalla ylimääräinen ilma huoltokanavista ja toimittamalla lopputuote mahdollisimman nopeasti eteenpäin, jottei se aiheuta ympäristöhaittoja yksikön läheisyydessä. Turvallisuudesta huolehtiminen on yksi hallituksen olennaisimpia tehtäviä ja lisäksi lämpötila tulee pitää ohjearvojen mukaisena. On havaittu, että yksikön toiminnan optimaalinen kasvu vaatii myös virikkeitä ja sosiaalista kanssakäymistä.

Hallituksen toiminta. Yhtiön hallitus nauttii (pääsääntöisesti) yksikön luottamusta, joten kehittäminen tapahtuu hyvässä yhteistyössä. Jonkin verran hetkellisiä ja joskus rajujakin ilmapiiri- ja ilmanlaatuongelmia yksikön ja hallituksen välillä on ilmennyt, mutta sovitteluprosessi on useimmiten tuonut niihin nopean ratkaisun. Hallituksen voidaankin toistaiseksi katsoa suoriutuneen ohjaus- ja valvontatehtävästään varsin hyvin, etenkin kun huomioidaan, että osa hallituksen vähemmän kokeneista jäsenistä on joutunut opettelemaan lyhyessä ajassa lukuisia uusia taitoja yksikön ylläpitoon liittyen. Hallituksen kokeneemmat jäsenet ovat olleet erityisen tyytyväisiä yksikön toiminnan käynnistymisen sujuvuuteen.

Hallituksen edut ja optio-ohjelma. Hallituksen sitouttaminen tehtäväänsä näyttäisi onnistuneen useimpia pörssiyhtiöitä paremmin kertasuorituksella yksikön avajaisissa, päivittäsillä luontaiseduilla sekä 18 vuoden optio-ohjelmalla, jossa hallituksen jäsenet sitoutuvat henkilökohtaisesti vastaamaan kaikista yksikön kuluista, joita he eivät tehtävässään ole onnistuneet tai halunneet välttää. Hallituksen jäsenten työkuntoisuutta on myös edistetty tutustumiskäynneillä, tapahtumiin osallistumisilla, matkoilla eri puolille Suomea ja niin kutsutuilla omalla ajalla ja laatuajalla.

Jatkokehitys. Vaikka ensimmäinen vuosineljännes on sujunut hyvin, myös parannettavaa toiminnassa löytyy. Seuraavan kvartaalin aikana perustoimintoja tullaan monipuolistamaan ja lisätoimintojen osalta hallitus toivoo, että polttoaineen syöttö imujärjestelmään pullomekaanisesti helpottuisi. Toiminnan rytmittämistä on tarkoitus viedä pitkäjänteisempään suuntaan ja samalla tankkausvälien toivotaan pitenevän. Myös ääniasetusten hienosäätö on hallituksen toimenpide-ehdotuksissa. Jonkin verran on ilmennyt ylivuoto-ongelmia hetkellisen ylituotannon seurauksena, mutta tähän ei olla toistaiseksi löydetty ratkaisua.

Yhteenveto. Kaiken kaikkiaan voimme tyytyväisinä todeta, että ensimmäisen kvartaalin jälkeen yksikön kasvuennuste on erittäin lupaava. Taloudellinen tuottavuus on kieltämättä hyvin epävarmaa ja jopa epätodennäköistä, mutta henkisen hyvinvoinnin ja elämänkokemuspääoman kartuttamisen suhteen osakkaiden vaurastuminen vaikuttaa väistämättömältä.

Penska ja penkkiurheilu

Meidän perheessä on ollut tapana käydä aika aktiivisesti erilaisissa kulttuuririennoissa kuten teatterissa, konserteissa ja elokuvissa. Pieni lapsi asettaa kuitenkin rajoitteita tällaiselle harrastuneisuudelle, sillä kesken taiteellisen elämystarjonnan yleisöstä mahdollisesti pärähtävä "Ääääääääää-yyy-ääää!" ei kaiketi saa kanssaeläjiltä suopeaa vastaanottoa. Ja harvan vauvan vakiovarustukseen kuuluu äääyy-vapaat asetukset.

Jottei perheen yhteinen kulttuurikuntoilu aivan lässähtäisi, olemme ratkaisseet asian siirtämällä kohdennusta enemmän ruuminkulttuurin suuntaan eli penkkiurheiluun. Urheilupaikat ja -tapahtumat kun ovat luonteeltaan sellaisia, että äänen voimallinen käyttö on jopa suotavaa tunnelman nostattamiseksi eikä kenenkään mahdollinen omalta paikalta pois vaeltelu häíritse muiden elämää ja eläytymistä.

Lajityyppi ei ole perheessämme uusi, mutta kieltämättä allekirjoittanut on vasta viime vuosina alkanut mainittavammin aktivoitua tällä saralla. Ja edelleenki olen lajivalikoiva: jalkapallo ja lentopallo on oikein jees, salibandy ja jääkiekko päivän mielialasta riippuen ja pesäpalloon sekä aivan erityisesti koripalloon vaaditaan jo taidokasta maanittelua; en vaan edelleenkään kunnolla tajua mitä kentällä tapahtuu. "Mikä virhe??"

Tältä pohjalta tytönkin penkkiurheilu-ura on aloitettu siitä missä äidin aita on matalin: lentiksestä ja salibandystä. MuurLe-Lakkapää playoff-matsi ei ehkä ollut paras pelinavaus, koska meteli oli oikeasti kova, mutta pari erää säpsyttyään ja tarkistettuaan aina aplodien aluksi minun ilmeestäni miten tilanteeseen oli syytä suhtautua, tyttö päätti viihtyä. Tosin mainoskuulutukset oli oikeastikin niin kovalla, että itseäkin otti korviin. Luulin että vasta mahdolliset rokkikeikat patistaisivat meidät kuulosuojainten ostoon, mutta..?

Tuon jälkeen divarikarsinta O2-Merikoski oli jo ihan kevyttä kenttäkeittoa, paitsi että eturiviin ei kannata kaukalon kanssa parkkeerata, jos haluaa olla aivan varma ettei pallo tai pelaaja syöksy syliin. Vähän piti tytön välillä mutristella, mutta kyllä sellaiset teurastus-lukemat voi saadakin alahuulen hiukan väpättämään. Ja vanhemmat toteamaan, että kyllä hyvä sauna aina huonon säbän voittaa - kuitenkin.

Että kyllä sitä tällä tavallakin tulee viihdytetyksi, vaikka kieltämättä odotan jo innolla kesän ulkoilmakonserttien tarjontaa, sillä avaran taivaan alle mahtuu taas ääntäkin ihan eri tavalla virallisen virren lisäksi, JOS nyt just sattuisi se mielenharmistus sille kohtaa. Vaikka niinhän tuo näyttäisi olevan, että mitä enemmän häsää ja taustahälyä, sitä tyytyväisempi tyttö. On se, äitiinsä tullut.

Ruoan hinnasta ja vähän tinkimaidosta

Nuristessani kallistuneesta ruokalaskusta, en varmaankaan voi vielä vedota perheellisyyteeni. Nuorimmainen elää vielä ravintonsa suhteen omavaraistaloudessa enkä minkäkään syö ihan kahden edestä. Mutta kaupan hyllyjen välissä joutuu kerta toisensa jälkeen äimistelemään, että näin paljonko se tämäkin asia X nykyään maksaa. Satunnaisesti vielä muuttelen hintoja vanhakantaisesti markoiksi ja sitten tästä vertailusta vasta lystiä tuleekin, siitäkin huolimatta vaikka aika ja inflaatio olisi kuinka toinen.

Ja eipä siinä, jos sillä rahalla saisi laatua ja tuottajatkin asianmukaisen osansa, mutta prosessoituja eineksiä, vähemmän-reilun-kaupan tuotteita ja ekologisesti suorastaan älyttömiä pakkauksia on pullollaan suurin osa hyllyistä. Ehkä hygienistä, tehokasta ja teollisessa mielessä laadukasta, mutta suurelta osin jotain ihan muuta kuin aitoa tai lähellä tuotettua. Noh, tässä saamme kyllä me kuluttajatkin katosa peiliin. Mutta olisiko muitakin tahoja, joihin tässä kannattaisi suunnata katseensa vai nurisenko turhasta, onko hintojen nousu väistämätön fakta?

Europarlamentaarikot Satu Hassi ja Tarja Cronberg ovat jättäneet EU:n komissiolle kirjallisen kysymyksen vähittäiskaupan keskittymisestä ja S-ryhmän ja Keskon mahdollisesta määräävän markkina-aseman väärinkäytöstä. Tässä asian avaamiseksi Hassin blogikirjoitus mm. siitä, mitä tapahtui alvin alessa, jota nyt kaavaillaan taas nostettavaksi: Kauppa rohmusi itselleen ruuan arvonlisäveroalen - ja enemmänkin.
Nostivatko kaupat hintojaan voidakseen laskea niitä saman verran tulevassa alv-alennuksessa ja voidakseen sanoa, että ale meni täysimääräisesti hintoihin? Hintojen nousua selitetään sillä, että raaka-aineet ja energia kallistuvat, mutta onko sen varjolla peitelty myös muutos, jossa kauppa on alkanut ottaa tuotteista yhä suuremman siivun?

Miksi meillä on suuri määrä suuria marketteja, jos ei se tarkoitakaan sitä, että suurissa sisäänostoissa saatu säästö siirtyy kuluttajien eduksi? Miten kaksi ketjua voi käytännössä monopolisoida koko elintarvikemyynnin kenenkään älähtämättä ja miten ihmeessä niille aina löytyy kaavoituksessa ne parhaat liikepaikat, olipa se sitten marketti tai ABC? Kuinka saada hintakilpailua syntymään ja pienten tuottajien tuotteita kauppoihin, kun myös elintarviketeollisuudessa kourallisella yrityksiä on käsissään valtaosa markkinoista (Taloussanomat: Nämä 15 päättävät ruokalaskus suuruuden)? Onko oikein, että tuottajan pitää maksaa vastikkeetonta "markkinointirahaa" saadakseen tuotteensa kaupan hyllylle?

Minä en viime kädessä tiedä asiasta paljoa, kunhan ihmettelen ääneen. Asiasta tarkemmin kiinnostuneiden kannattaa tutustua Seppo Konttisen viime syksynä julkaistuun kirjaan Suomalainen ruokalasku, josta tässä Taloussanomien tekemä tiivistelmä: 20 syytä miksi ruoka maksaa Suomessa liikaa.

Ja vielä siitä maidosta. Marketit lisii ja paisuu, mutta samaan aikaan tuottajien oma tuotejalostus ja suoramyynti on tehty byrokratialla lähes mahdottomaksi. Esimerkiksi tinkimaitoa saa myydä tilalta suoraan kuluttajalle enintään naurettavat 2500 litraa vuodessa. (EL 23/2006, 13 §, 2 mom., kohta 11), koska siihen sisältyviä riskejä halutaan näin hallita.  Tahdon tinkimaitoa! Olen haaveillut jo tovin siirtymisestä aitoon maitoon, mutta saatavuus on ollut ongelma. Jokohan nyt olisin riittävän tuohtunut, jotta jaksaisin etsiä itselleni oman maidontuottajan?

Minna C. ja tasa-arvo

Tänään on idolini Minna Canthin ja tasa-arvon päivä – eläköön ja hurraa sille! 1800-luvun poulivälissä syntynyt Canth oli aikaansa edellä oleva kirjailija, lehti- ja liikenainen, naisten ja köyhien puolestapuhuja  ja muutenkin hyvin aktiivinen yhteiskunnallinen ja kulttuurinen vaikuttaja. Hän oli myös seitsemän lapsen yksinhuoltaja ja hänen Kuopion kotinsa Kanttila oli kulttuuriväen ja aatteiden kiihkeä kohtaamispaikka.

Arvostukseni ja ihailuni Minnaa kohtaan on peruja jo lapsuuteni Kuopiosta, missä Canthin nimeen ei voinut olla törmäämättä. Kotini myös sijaitsi Minna Canthin puiston ja sitä vartioivan patsaan kanssa samassa korttelissa, joten lukuisat kerrat leikin Minnan valvovien silmien alla, hänen muhkean olemuksensa huokuessa pronssisena kuvanakin vahvaa läsnäoloa.

Sen verran voimakasta oli ihailuni jo tuolloin, että ylioppilaaksi valmistuttuani tein hieman vapaamuotoisemman ”kiitoskortin”, jossa vaihdoin oman pääni Minnan patsaan hartioille osoitukseksi siitä, millaisia arvoja ja tekoja kohti halusin tulevaisuuteni suuntautuvan. Aika isoihin saappaisiin itseni siinä idealistisesti istutin, mutta vaikka panokseni onkin esikuvaani vaatimattomampi, uskallan väittää aidosti edenneeni elämässä Minnan viitoittamalla tiellä.

Muun muassa laaja-alainen kiinnostus maailmaa ja sen ilmiöitä kohtaan, heikompien puolustaminen ja tasa-arvon edistäminen ovat asioita, joiden takia haluan tänään juhlia Canthia. Minna vaikutti aikana, jolloin taistelu näiden asioiden puolesta vaati paljon enemmän rohkeutta, sinnikkyyttä, kyvykkyyttä ja itseen kohdistuvan arvostelun ja moralisoinnin kestämistä kuin nykyään, joten tunnen kieltämättä pienen piston sydämessäni siitä, etten itse ole tehnyt enempää kuin olen, vaikka historian uudisraivaajat ovat jo tallanneet laveammat ladut meille perässä tulijoille.

Mutta olkoon minun pieni vaatimaton tekoni tasa-arvon puolesta tänään tämä kirjoitus: muistuttakoon se siitä, ettei yhteiskunnallinen huolenpito vähäosaisista, yleinen tasa-arvo tai naisen asema täysivaltaisena kansalaisena ole ollut itsestäänselvyys, vaan taistelun tulos. Ja kun katsoo ympärilleen nyt, kuuntelee uutisia ja ihmisiä, voi havaita ettei tasa-arvo ja saavutettu hyvä myöskään säily ilman taistelua.

Tasa-arvo on siis todellakin arvo, ei itsestäänselvyys, ja se vaatii yhä puolustamista; isoja ponnistuksia ja päätöksiä yhtä lailla kuin aivan pieniä arkisia tekoja. Puolustajakseen se tarvitsee ihmisiä; viitseliäitä, rohkeita, tavallisia, erityisiä ihmisiä – sellaisia kuin sinä ja minä ja Minna C.

Mua kuule äiti

Musiikki, muisti ja itku lapsuudesta

Minä koin viikko sitten hämmentävän kokemuksen, jossa alitajunta – vai pitäisikö sanoa, että joku syvältä pursuava musiikillinen muistiriekale? – pääsi yllättämään minut täydellisesi. Olimme tytön kanssa ensimmäistä kertaa viikonloppureissulla vanhempieni luona. Ehkä uuden vauvan läsnäolo sai isäni kaivamaan YouTuben syövereista kappaleen lapsuudestani. Hän kysyi muistinko sen? Kappale oli Tarja Ylitalon ”Mua kuule äiti”. Se oli saanut minut aina itkemään hillittömästi.

Minun ei tarvinnut kuulla kuin alku, kun tunsin että alkoi itkettää. Ei pahasti, mutta tiedätte tunteen kun pitää räpsytellä silmiä, ettei kukaan huomaa niiden vettyvän. En edes muistanut tarkkaan mistä kappaleessa laulettiin, mutta muistin että tarina oli surullinen ja se surullisuus puski suoraan saumoista sisään. Aloin kuunnella sanoja ja kun tarina palautui mieleen, kyyneleet valuivat noroina pitkin poskia, aivan kuin joskus lapsena.

Tarinassa on lapsi, jonka äiti oli paljon poissa ja lapsella vain nalle seuranaan. Ja kun äiti havahtuu siihen, mikä on kaikkein kalleinta, on jo liian myöhäistä. Ja tälle minä itkin. Onhan näitä surullisia tarinoita laulut pullollaa, en edes pidä itseäni erityisen herkkänä eikä tarinassa ole mitään omakohtaista, mutta jostain sieltä lapsuuden mielenmaisemasta tunnekuohu puski ylitseni, väkisin, voimakkaana ja tuoreena.

"Oi äiti, voitko hetkisen
sä viettää kanssain leikkien?"
Näin pyytää lapsi äidiltään,
on katse kirkas silmissään.
"Voi kulta, varmaan tiedät sen,
mun täytyy mennä, ehdi en!"
Pois kääntyy lapsi murheissaan,
vain pieni nalle seuranaan.

Niin yksin lapsi huoneessaan,
vain nalle on häll' seuranaan:
"Mua kuule nalle-ystäväin,
sä oothan aina lähelläin.
Mä toivon, että äiti vois,
mut äiti on niin paljon pois.
Mun äiti kaikkein tärkein on,
oon ilman häntä onneton."

Mut kerran lapsi sairastuu,
ja vieras hoitaa — kukas muu.
Ei ehdi äiti kiireiltään,
ei lasta pientä hellimään.

Kun sitten koittaa päivä uus,
on ympärillä hiljaisuus.
Nyt nalle yksin olla saa,
on lapsi mennyt rajan taa.
Nyt vasta äiti huomaa sen,
pois päänsä kääntää itkien.
Nyt saada ei voi takaisin,
pois on — pois kaikkein kallehin.

Oli jotenkin hämmentävää löytää itsestään tällainen kellariin unohtunut purkki, jonka kannen raottaminen paljasti aivan tuoreena säilyneitä tunteita lapsuudesta. Jos olisin kuullut kappaleen nyt ensimmäistä kertaa, vaikutus ei varmasti ollut tällainen - on vaikea kuvitella että Tarja Ylitalo saisi aikuisen minäni itkemään. Oli myös mielenkiintoista ajatella, tuleeko minunkin lapsellani olemaan ääniä, tuoksuja, makuja tai esineitä, jotka tuleva tällä tavoin muistuttamaan häntä vuosikymmentenkin kuluttua omasta lapsuudestaan?

Kuivasin hämilläni silmäni ja isä soitti minulle perään Jerry Cottonin. Se ja Säkkijärvenpolkka olivat aina olleet varma valinta päinvastaisen vaikutuksen aikaansaamiseksi. Hymyilin; tämäkin toimi edelleen.

Kauneusihanteiden äärellä

Selasin äsken Citymarketin mainoslahtisen. Siinä oli kolmekymmentä kaunista ja houkuttelevaa mainosnaista, suunnilleen yhtä monta kuin sivujakin. He olivat virheettömiä ja katsoivat suoraan kameraan, suoraan katsojaan. Miehiä lehtisen sivuilla oli kolme. Heidän roolinsa oli selvä: kaikkien katse oli kohdistunut samassa kuvassa olevaan kauniiseen naiseen. Naiset vastaan miehet myynnin edistämisessä 30–3.

Kertooko tämä enemmän naisista, mainostajista vai yhteiskunnasta? Onhan teemasta puhuttu ja kirjoitettu enkä taida alkaa nyt ruotimaan syvällisemmin nykyisiä kauneusihanteita, nuorten tyttöjen itsetunnon kehittymistä mainosten ja naistenlehtien vaikutuksen parissa tai mainoksilla synnytettyjä materialistisia tarpeita, joita meillä ei ennen mainoksen näkemistä ollut. En ala ruotia, mutta miettiä kyllä aloin.

Täydellisten naisten kuvia katsellessani minä mietin, miten näiden elämäämme tulvivien kuvien ja niiden välittämien arvojen ja vaatimusten keskellä tyttölapsesta kasvatetaan terveellä itsetunnolla varustettu nuori nainen? Osaanko minä vallalla olevien kauneusihanteiden keskellä luotsata lapseni elämää niin, että hän pystyy kasvamaan juuri omanlaisellaan tavalla kauniiksi ja itseensä tyytyväiseksi ihmiseksi?

Tyttö on kaunis. Noin vilpitön ja hetkessä elävä ihminen on ihan oikeasti uskomattoman kaunis, elää jokaisessa hymyssään ja itkussaan puhtaasti tunteella, on vielä liialla tiedostamisella pilaamaton. Minä teen parhaani, että hänestä aina tuntuisi siltä, kauniilta. Minä haluan että hän viihtyy itsenään, omissa nahoissaan ja omannäköisenään, mittaamatta kuitenkaan sillä arvoaan tai toisten arvoa ja vertaamatta itseään mainostoimistoissa ja muotitaloissa rakennettuihin ihanteisiin. Niin minä haluaisin. Mitenkähän se onnistuu?

Voi kun ihmiseen voisi liimata lapun kuin postilaatikkoon: ”Ei mainoksia, kiitos!”

Turvallisessa sylissä on hyvä opetella asennetta. Eiköhän sillä pärjää.

Elämää isyysloman jälkeen?

Olemme tämän viikon viettäneet Tiitiäisen kanssa arkea ihan kaksi, kun isyysloman loppuminen vei meiltä hoivaajan, viihdyttäjän, kokin, lohduttajan ja kannustajan takaisin töihin. Otsikosta pitäisi kai ottaa kysymysmerkki pois, koska todistettavasti elämää siis on ollut isyysloman jälkeen ja näin neljäntenä päivänä se sujuukin jo aika hyvin, mutta alkuviikosta vielä vähän epäilytti. Piti opetella ihan alusta asti elämän perusasioita eli missä välissä sitä tekee kaikki asiat imettämisen ja pätkätorkkumisen jaksottaman päivän aikana, kun ei ole sitä ylimääräistä käsiparia apuna?

Suuret tärkeät kädet.

Ei yhtälö tietenkään mahdoton ole, sillä onhan sitä aikaa asioiden tekemiselle sillä välin kun tyty nukkuu, mutta kun vuorokausirytmi on vielä melko arvaamaton, niin minulla itselläni on vaikeuksia osata hyödyntää aikaa ja rytmittää omia juttujani. Välillä kuvittelen, että nytpä tuo tyttö nukkuu niin sikeästi, että teen jonkun homman pois. Mutta ehei, hetken päästä totean tehneeni virhearvion ja keskeytän suosiolla mitä ikinä olinkaan tekemässä. Ja toisinaan taas odotan joko tietoisesti tai alitajuisesti, että ihan kohtahan se varmaankin herää, enkä osaa oikein tarttua mihinkään. Tuntia myöhemmin huomaan, että olisi ehkä kannattanut, kun toinen nukkuu vieläkin aivan tyytyväisenä.

Eli aikaa on, kun sitä osaisi käyttää. Joinakin päivinä osaan ja onnistun, toisina en. Olen kuitenkin antanut armon itselleni ja todennut, että tämä pieni Tiitiäinen on nyt tärkein tehtävä ja sen ohella oman hyvinvoinnin ja onnellisuuden ylläpito. Tämä on nyt juuri sitä aikaa elämässä: uuden elämän ja äitiyden ennenkokemattomia ja ainutkertaisia ensihetkiä, joita ei kärsisi tärvätä turhaan hössöttämiseen. Tiskit, pyykit, lehdenluku, ruoanlaitto, opiskelut ja sähköpostit odottavat tarvittaessa. Jossain välissä nekin on hoidettava, mutta eivät ne ole sen väärti että kannattaisi pilata päiväänsä stressaamalla siitä, että en mä ehdi kun mulla on tää lapsi. Sitä paitsi olemme molemmat oppivassa vaiheessa: ensi viikolla osaamme jo paremmin.

Hetkittäin ote tästä ”tärkeimmät asiat ensin” -tunteesta kieltämättä lipsuu, mutta ei onneksi kohtuuttoman pahasti. Pitää vain muistaa, että äitikin saa nukkua, jos nukuttaa. Ja kantopussin (kädet) vapauttava vaikutus on ihana, kunhan opitaan ottamaan kunnolla ilo irti siitä. Ja läppäri ja imetys on ihan kätevä yhdistelmä, nyt kun pientä ei ole enää pakko tuijottaa haltioituneena aivan koko ruokailun ajan. Ei siinä mihinkään kovin syvälliseen hengentuotteeseen useimmiten kykene syventymään, mutta kyllä somen selailu, skypeily ja tiedonhaku aina television päiväsarjat voittaa. Niitäkin kokeilin ja kyllähän tapaan helposti unohtuu kiinni, mutta eritysen hyvää mieltä se ei tarjoa, puuduttaa lähinnä. Joten mieluummin luen imettäessäni vaikka kirjaa. Kerjäläinen ja jänis. Vettä elefanteille.

Elämää on siis isyysloman jälkeenkin ja hiljalleen alamme myös suoriutua siitä jotakuinkin hallitusti. Onneksi isyys ja isän hoiva ja huolenpito eivät lopu loman päättymisen myötä. Eilen nukkumaan mennessä mietin ääneen, että en ole yksin aamukahvia juodessani muistanut syödä raskauden ja imetyksen aikana kuvaan tulleita rauta- ja vitamiininappejani varmaan koko viikolla. Tänä aamuna pöydässä odotti lautanen, lautasella napit ja niiden vieressä lappu: ”Rakas! Muista syödä vitamiinit!”

Vaippakakku ja logo(työ)vaate

Voi tuota suloista joukkoa, jota työkavereiksi kutsutaan! Olen ihan otettu, kun saimme eilen tuliaisina työpaikalta aidon oikean vaippakakun ja prinsessakassin täynnä vaatteita, päällimmäisenä oppilaitoksen logolla varustettu body. Lahjojen eteen oli selvästikin nähty vaivaa ja suotu ajatus. Näen oikein sieluni silmin, kuinka tuota logobodyakin on kahvipöydässä nauraa hörskötellen suunniteltu. Kahvin tuoksu tuntuu melkein tänne asti.

On mukava tietää, että vaikka sitä istuu päivät kotona itsekseen ja kaksikseen ja on työelämästä totaalisen irrallaan, työpaikalla joku silti muistaa, ajattelee ja välittää niin paljon, että rullaa ja väkertää vaipoista meille tuollaisen luomuksen. Kiitos.

Tässä siis huisi vaipoista kasattu kakku ja tytön ensimmäinen "työasu". Ja vaikka vähän eri sarjaan kuuluukin, niin pistetään samaan settiin vielä jotain muutakin logollista, sanotaan vaikka että tytön ensimmäinen yöelämäasu? Eno se ystävällisesti huolehti, että rokkia riittää pienestä pitäen, legendojen tahtiin: holy diver tai unholy diaper, vain pieni vivahde-ero. Ja on se sweet child o mine <3

Runoja, saatuja kauniita sanoja

Olemme saaneet monia ihania, hauskoja, lämpimiä, liikuttavia ja suloisia kortteja, viestejä, kirjeitä, sähköposteja ja lahjoja tytön syntymän jälkeen. On erityisen riemastuttavaa saada postilaatikkoon iänikuisten laskujen sekaan käsinkirjoitettuja tervehdyksiä. hana että etanaposti elää!

Haluan jakaa teidänkin kanssanne muutamia erityisen kauniita saatuja sanoja; runoja, jotka koskettivat ja liikuttivat, nostivat kyyneleet silmiin, kun niitä ensi kertaa luin. Ehkä vetistely johtuu vain hormoneista, tuosta vierellä tuhisevasta ja välillä rääkyvästä nyytistä, mutta jotain olennaista tässä on asian ytimestä tavoitettu. Kiitos ja olkaa hyvä.

***

Iltalaulu Riikalle

Me isäsi kanssa seisottiin
käsi kädessä tässä
ja juteltiin ihan hiljaksiin:
“No nyt se on elämässä.”

Sinä olit ihan pikkuinen
ehkä viikon vanha vasta.
Minä sanoin: “Pilvi kukkasten
kai ympäröi tätä lasta,

ja perhoset, lintuset untuvapäät
tuntuu lentävän korin yllä.”
Isä kysyi: ”Näkyjäkös sinä näät?”
Ja minä: “No ihmeitä kyllä.”

Sinä olit se ihme tietysti
vaikka poruun puhkesitkin.
Imit minusta maitoa nälkääsi.
Minä ilosta nauroin ja itkin.

"Sill’ on ripsissä tähden säkenet”,
isäs naurahti ja keksi:
“Sen varpaat on puolukan raakileet.”
Ja hän puki sinut puhtoiseksi.

Sinä nukuit. Oli talo hiljainen.
Löi kolmisin sydämemme.
"Tästä tulee kai hyvä ihminen",
me puhuttiin toisillemme.

~ Kaarina Helakisa ~
(kiitos Sari)

***

Niin kauan odotettu
niin hartaasti toivottu
niin suuresti rakastettu
jo kauan ennen syntymääsi.

Miten pitkältä tieltä
miten syvältä kivusta
viimeiseltä rajalta
äitisi sinut nouti.

Ja nyt vain hymyä
valoa viattomuutta
kuin säteilevä heinäkuun päivä. Varjoton.
Kuin ei koskaan syksyä. Talvea.
Pakkasöitä.

Elämä
pitele hellin lujin käsin aarrettasi.
Varo pudottamasta sylistäsi
tomuiselle kiviselle tielle
ennen kuin nämä nauravat ruusuvarpaat
valmiit vahvat
hyppimään kiipeilemään kivien yli.
Innolla. Ilolla.

~ Maaria Leinonen ~
(kiitos Satu)

***

Repesin (by Fingerpori)

Ystävän FB-terveisiä, kaivettuna Hesarin arkistoista. Tämä on taas tätä Fingerporia, ettei tiedä onko tämä huono vai hyvä vai niin huono että on jo hyvä (vähän kuin Frederikin biisit). Mutta juu-u, repesin ;D

Haavisto ja ketunkoloteoria

Minä olen enismmäistä kertaa innostunut julkisesti tunnustautumaan vaaleissa jonkun ehdokkaan taakse. Ei ollut tarkoitus ja luulin alkujaan äänestäväni pressanvaaleissa ihan jotakuta muuta, mutta Pekka Haavisto on vakuuttanut minut, ihastuttanut ketunkolofilosofisella olemisellaan, osaavilla tekemisillään ja viisailla puheillaan.

Erityisesti minua lämmittää miehen arvomaailma, sillä hän on pitkään ja linjakkaasti tehnyt työtä rauhan, ympäristöasioiden ja ihmisoikeuksien puolesta. Koska presidentti on ulkopolitiikan johtaja yhdessä hallituksen kanssa, arvojen lisäksi tarvitaan kokemusta ja osaamista: Haavisto on ulko-, puolustus- ja talousasioiden aktiivinen toimija ja asiantuntija, Euroopan ensimmäinen vihreä ministeri, työskennellyt YK:n ja EU:n tehtävissä lukuisilla kriisialueilla ja hyvin perillä mm. Venäjään ja kansainvälisiin talousasioihin liittyvistä kysymyksistä. Minun silmissäni asiantunteva ja fiksu kaveri, jolla on arvot kohdallaan ja jalat maassa.

Ketunkoloajattelun kannalta se erityisen ilahduttava juttu on, että Haaviston kaltainen tekijä kerää kuplavolkkareita, reppureissaa, on kirjoittanut Inter-Rail -oppaan ja on toiminut Rumba-lehden kustantajana. Ehkä tämä on vain taitavaa imagon luontia, mutta toimii minulle. Tällaisen arvojohtajan minä mielelläni näkisin muistuttamassa ihmisiä siitä, että tolkun asiat pitää hoitaa kovalla asiantuntemuksella mutta pehmeillä arvoilla, että vaihtoehtoja pitää olla mutta yksioikoisella populismilla ei ratkaista mitään. Minä haluan, että presidentti ymmärtää markkinatalouden ja kovan politiikan realiteetit ja silti sanoo, etteivät ne ole jumalia, vaan ihmisillä ja luonnolla on rahassa mittaamaton itseisarvo.

Jotenkin koko komeuden kruunasi minusta Kansallisen Kivääriyhdistyksen tutkintapyyntö, jonka mukaan Pekka Haavisto on vilpillisesti esittänyt olevansa professori. Voi hyvänen aika. Oikeastihan NRA haluaisi syyttää kaveria siitä, että tämä on pasifisti ja homo, mutta kun se ei satu olemaan rikos. Jos en olisi aiemmin ollut vielä ihan varma ketä äänestää, niin tuon jälkeen pitäisi ehkä äänestää Pekkaa vaikka piruuttaan.

Vaan ei: minulla on monta paljon parempaakin syytä. Sanoo hän ja päättää näihin sanoihin elämänsä ensimmäisen julkisen tuenilmaisun poliitikolle.

Se pakollinen synnytyspäivitys

Naisten keskuudessa elää vitsinkaltainen väittämä, että naiset joilla on lapsia ja jotka viettävät pitkästä aikaa vapaailtaa tyttökavereiden kanssa, eivät voi välttää käymästä läpi synnytyskokemuksiaan jossain vaiheessa iltaa. Väittäisin ettei asia aivan näin ole, mutta on mahdollista, että olen liikkunut tätä ajatellen paljolti vääränlaisissa piireissä (lue: miesten tai lapsettomien naisten kanssa) ja asiassa on joku osa totuuttakin? Siitäkään huolimatta minulle ei tietenkään tule käymään näin.

Kun ensimmäinen viikkoni synnyttäneenä naisena on takana, huomaan kuitenkin joutuneeni tahtomattani tai tahtoen kertaamaan tapahtumien kulkua useamman kerran. Ja sieltä se tulee, ihan luontevasti, aina uudestaan. Otetaan se siis jossain muodossa tähänkin: pakollinen synnytyspäivitys. Ehkä (?) tällä vältän sen, kun joskus parin viinilasillisen jälkeen tunnen tarvetta avautua avautumisesta, mahdollisesti niille ihan väärän kohderyhmän edustajille, joita asia ei voisi vähempää kiinnostaa. Maailmassa on sentään miljardeja ihmisiä eli myös miljardeja synnytyskokemuksia. Ainutlaatuisuus on illuusio: suuri askel ihmiselle, olematon ihmiskunnalle.

LA 31.12.2011
Juhlimme uuttavuotta alkoholittomalla skumpalla, suosituksista piittaamatta muikun mädillä ja kylmäsavukirjolohella, komeilla jätkänkynttilöillä, tavallista työläämmäksi osoittautuneella iltalenkillä ja tietoisuudella, että aamulla pitkä odotus päättyisi ja synnytys käynnistettäisiin. Tulossa oli kuin olikin vuoden 2012 vauva, lapsi jolla olisi vuoden verran pidempi lapsuus ennen kouluun menoa.

SU 1.1.2012
Klo 6.30, muutama tunti ennen sovittua synnytyksen käynnistysaikaa, opin miltä tuntuu supistus. Se tuntuu siltä, että suotta ovat luopuneet vanhasta nimityksestä poltto. Isä totesikin, että tulokas on tullut äitiinsä: viimeinen äärimmäinen deadline on käsillä ja juuri kun olet varma ettei asia hoidu ajallaan, alkaakin tapahtua.

Parin tunnin päästä soitin synnärille tiedustellakseni, tulemmeko itseaktivoitumisesta huolimatta annettuna käynnistysaikana vai vasta, kun tekee mieli purra ovenkahvaa? Yliaikaisina meidät komennettiin näytille iltapäivällä, supistusten vaiheesta riippumatta, jotta voidaan varmistaa ettei lapsi enää muuta mieltään. Kerran yhdeksään minuuttiin tuntui siltä, ettei moisesta totisesti ollut pelkoa.

Kulutimme siis päivää kotona miten parhaiten taisimme. Iltapäivään suoriuduttuani pidin itseäni urheana, koska kestin poltot niin reippaasti. Tästä voimme päätellä, etten tiennyt synnyttämisestä vielä kovin paljoa –  siitäkään huolimatta että evästyksenä oli sentään sairaalan 1,5 tuntia kestänyt luento aiheesta.

Kolmelta saavuimme synnärille. Vähän odottelua hämärässä tutkimushuoneessa, vauvan sydänäänten ja supistusten mittaus sekä virallinen toteamus, että vaikka supistusten väli oli aamusta lyhentynyt vain muutamalla minuutilla, se on menoa nyt eikä kotiin enää palattaisi yhtenä kappaleena. Yliaikaisuuden nimissä päätettiin tehdä kalvojen puhkaisu, jotta lapsiveden meno vauhdittaisi asioiden etenemistä. Minä siis vaihdoin ensimmäistä kertaa elämässäni sairaalavaatetukseen, joka käytännöllisestä mukavuudestaan huolimatta ei lisännyt henkistä mukavuuden tunnetta. Lutrut sukat nilkoissa makkaralla on vaikea tuntea oloaan vahvaksi.

Kuudelta siirryin synnytyshuoneeseen, laitoin Piafia soimaan ja yritin lievittää oloani kiikkutuolissa. Kalvojen puhkaisu ei tuntunut paljoa miltään, lähinnä märältä. Enempien ällöjen yksityiskohtien välttämiseksi oiottakoon hieman ja todettakoon vain, että asiat tosiaan vauhdittuivat ja melko pian hylkäsin kaikki illuusioni siitä, että minä kyllä kestän supistukset kunnialla ja reippaasti. Höpö höpö. Minulla on ihan hyvä mielikuvitus, mutten silti ollut osannut kuvitellakaan miten paljon ne sattuisivat! Polte valtasi aaltoina ruumiin ja mielen; puristin patjaa rystyset valkoisina ja purin huulta – ovenkahvaa kun ei ollut ulottuvilla. Jumppapallo ja selkähieronta toivat vähän lohtua, mutta sen verran vähän, että empimiseni epiduraalin suhteen väistyi aika nopeasti ja olin kaiken urheuteni menettäneenä valmis ottamaan vastaan ihan mitä tahansa, mikä helpottaisi.

Olin äärettömän kiitollinen, että anestesialääkäri ehti paikalle pian, vaikkeivät synnyttäjät prioriteettilistan kärjessä olekaan. Epiduraalin laittaminen ei tuntunut kovin pahalta, mikä johtui ehkä siitä, etten itse nähnyt sitä valtavaa neulaa, joka selkääni työnnettiin. Vaihtoehtoisesti se saattoi kyllä johtua siitäkin, että vähäisemmät tuntemukset jäivät repivien supistuskipujen varjoon ja keskityin pinnistelemään pysyäkseni liikkumatta, sillä vaikken nähnyt, tiesin kuitenkin kuinka suuri se neula on.

Hetken kuluttua olin kuin taivaassa: olin kivuton ja tolkuissani! Autuas olo. Sivuvaikutuksena jalat alkoivat käydä sen verran huteriksi, että vetäydyin puolipakosta vuoteeseen. Lakkasin myös tuntemasta supistuksiani ja pelkäsin jo niiden loppuneet kokonaan. Onneksi monitori tiesi kertoa kroppani tilan paremmin kuin minä itse. Se tuntui vähän surulliseltakin, mutta hintana silti kohtuulliselta. Loput avautumisvaiheesta sujui leikiten, hoidollisiin toimenpiteisiin sen tarkemmin tässä puuttumatta. Rakas kruunasi tilanteen mm. lukemalla minulle ääneen ja vaihtelemalla musiikkia mielialani mukaan.

MA 2.1.2012
Kun puolenyön jälkeen vihdoin olin niin avoin kuin ihminen vain voi olla, ja tuli ponnistusvaiheen aika, epiduraali otettiin pois. Olin siinä ymmärryksessä, että avautumisvaiheen supistuskivut ovat se kaikkein pahin juttu, ja sen jälkeen kipu on erilaista, siedettävämpää. Siltä tosiaan vaikuttikin, sillä vaikka aloin taas tunte supistukset, ne eivät enää sattuneet kohtuuttomasti. Mutta voi kuinka väärässä olinkaan, pahin oli vasta edessä.

Oiotaan taas hiukan mutkia ja todetaan vain, että lapsen maailmaan punkeminen sattui sitä enemmän mitä enemmän ponnisti, mutta kipu kesti sitä pidempään mitä enemmän himmaili ja säästeli itseään. Tuntui että halkaen ja aloin epäillä, etten olekaan synnyttämässä lentopalloilijan lasta vaan kokonaista lentopalloa. Tämä kipu ei enää antanut täydellistä vapahdusta supistusten välilläkään, joten ainoa luvassa oleva helpotus oli hoitaa homma loppuun. Vasta sisäistettyäni tämän tosiasian ryhdyin ihan oikeasti hommiin, ponnistelemaan itseäni säästämättä. Naapurihuoneessakin varmasti kuultiin, että meillä synnytään.

Ja niin meillä synnyttiin klo 1.32. Elämän ihme. Täydellinen pieni ihminen. Minun tyttöni. Meidän tyttömme.



Tämän omassa elämässäni käänteentekevän tarinan – luultavasti muutamalla likaisella yksityiskohdalla höystettynä – yritän ehkä joskus kertoa parin viinilasin jälkeen ravintolaseurueelle. Minun luvallani minut saa silloin vaientaa. Paitsi jos kaikki muutkin ovat äitejä?