Kauneusihanteiden äärellä

Selasin äsken Citymarketin mainoslahtisen. Siinä oli kolmekymmentä kaunista ja houkuttelevaa mainosnaista, suunnilleen yhtä monta kuin sivujakin. He olivat virheettömiä ja katsoivat suoraan kameraan, suoraan katsojaan. Miehiä lehtisen sivuilla oli kolme. Heidän roolinsa oli selvä: kaikkien katse oli kohdistunut samassa kuvassa olevaan kauniiseen naiseen. Naiset vastaan miehet myynnin edistämisessä 30–3.

Kertooko tämä enemmän naisista, mainostajista vai yhteiskunnasta? Onhan teemasta puhuttu ja kirjoitettu enkä taida alkaa nyt ruotimaan syvällisemmin nykyisiä kauneusihanteita, nuorten tyttöjen itsetunnon kehittymistä mainosten ja naistenlehtien vaikutuksen parissa tai mainoksilla synnytettyjä materialistisia tarpeita, joita meillä ei ennen mainoksen näkemistä ollut. En ala ruotia, mutta miettiä kyllä aloin.

Täydellisten naisten kuvia katsellessani minä mietin, miten näiden elämäämme tulvivien kuvien ja niiden välittämien arvojen ja vaatimusten keskellä tyttölapsesta kasvatetaan terveellä itsetunnolla varustettu nuori nainen? Osaanko minä vallalla olevien kauneusihanteiden keskellä luotsata lapseni elämää niin, että hän pystyy kasvamaan juuri omanlaisellaan tavalla kauniiksi ja itseensä tyytyväiseksi ihmiseksi?

Tyttö on kaunis. Noin vilpitön ja hetkessä elävä ihminen on ihan oikeasti uskomattoman kaunis, elää jokaisessa hymyssään ja itkussaan puhtaasti tunteella, on vielä liialla tiedostamisella pilaamaton. Minä teen parhaani, että hänestä aina tuntuisi siltä, kauniilta. Minä haluan että hän viihtyy itsenään, omissa nahoissaan ja omannäköisenään, mittaamatta kuitenkaan sillä arvoaan tai toisten arvoa ja vertaamatta itseään mainostoimistoissa ja muotitaloissa rakennettuihin ihanteisiin. Niin minä haluaisin. Mitenkähän se onnistuu?

Voi kun ihmiseen voisi liimata lapun kuin postilaatikkoon: ”Ei mainoksia, kiitos!”

Turvallisessa sylissä on hyvä opetella asennetta. Eiköhän sillä pärjää.