Elämää isyysloman jälkeen?

Olemme tämän viikon viettäneet Tiitiäisen kanssa arkea ihan kaksi, kun isyysloman loppuminen vei meiltä hoivaajan, viihdyttäjän, kokin, lohduttajan ja kannustajan takaisin töihin. Otsikosta pitäisi kai ottaa kysymysmerkki pois, koska todistettavasti elämää siis on ollut isyysloman jälkeen ja näin neljäntenä päivänä se sujuukin jo aika hyvin, mutta alkuviikosta vielä vähän epäilytti. Piti opetella ihan alusta asti elämän perusasioita eli missä välissä sitä tekee kaikki asiat imettämisen ja pätkätorkkumisen jaksottaman päivän aikana, kun ei ole sitä ylimääräistä käsiparia apuna?

Suuret tärkeät kädet.

Ei yhtälö tietenkään mahdoton ole, sillä onhan sitä aikaa asioiden tekemiselle sillä välin kun tyty nukkuu, mutta kun vuorokausirytmi on vielä melko arvaamaton, niin minulla itselläni on vaikeuksia osata hyödyntää aikaa ja rytmittää omia juttujani. Välillä kuvittelen, että nytpä tuo tyttö nukkuu niin sikeästi, että teen jonkun homman pois. Mutta ehei, hetken päästä totean tehneeni virhearvion ja keskeytän suosiolla mitä ikinä olinkaan tekemässä. Ja toisinaan taas odotan joko tietoisesti tai alitajuisesti, että ihan kohtahan se varmaankin herää, enkä osaa oikein tarttua mihinkään. Tuntia myöhemmin huomaan, että olisi ehkä kannattanut, kun toinen nukkuu vieläkin aivan tyytyväisenä.

Eli aikaa on, kun sitä osaisi käyttää. Joinakin päivinä osaan ja onnistun, toisina en. Olen kuitenkin antanut armon itselleni ja todennut, että tämä pieni Tiitiäinen on nyt tärkein tehtävä ja sen ohella oman hyvinvoinnin ja onnellisuuden ylläpito. Tämä on nyt juuri sitä aikaa elämässä: uuden elämän ja äitiyden ennenkokemattomia ja ainutkertaisia ensihetkiä, joita ei kärsisi tärvätä turhaan hössöttämiseen. Tiskit, pyykit, lehdenluku, ruoanlaitto, opiskelut ja sähköpostit odottavat tarvittaessa. Jossain välissä nekin on hoidettava, mutta eivät ne ole sen väärti että kannattaisi pilata päiväänsä stressaamalla siitä, että en mä ehdi kun mulla on tää lapsi. Sitä paitsi olemme molemmat oppivassa vaiheessa: ensi viikolla osaamme jo paremmin.

Hetkittäin ote tästä ”tärkeimmät asiat ensin” -tunteesta kieltämättä lipsuu, mutta ei onneksi kohtuuttoman pahasti. Pitää vain muistaa, että äitikin saa nukkua, jos nukuttaa. Ja kantopussin (kädet) vapauttava vaikutus on ihana, kunhan opitaan ottamaan kunnolla ilo irti siitä. Ja läppäri ja imetys on ihan kätevä yhdistelmä, nyt kun pientä ei ole enää pakko tuijottaa haltioituneena aivan koko ruokailun ajan. Ei siinä mihinkään kovin syvälliseen hengentuotteeseen useimmiten kykene syventymään, mutta kyllä somen selailu, skypeily ja tiedonhaku aina television päiväsarjat voittaa. Niitäkin kokeilin ja kyllähän tapaan helposti unohtuu kiinni, mutta eritysen hyvää mieltä se ei tarjoa, puuduttaa lähinnä. Joten mieluummin luen imettäessäni vaikka kirjaa. Kerjäläinen ja jänis. Vettä elefanteille.

Elämää on siis isyysloman jälkeenkin ja hiljalleen alamme myös suoriutua siitä jotakuinkin hallitusti. Onneksi isyys ja isän hoiva ja huolenpito eivät lopu loman päättymisen myötä. Eilen nukkumaan mennessä mietin ääneen, että en ole yksin aamukahvia juodessani muistanut syödä raskauden ja imetyksen aikana kuvaan tulleita rauta- ja vitamiininappejani varmaan koko viikolla. Tänä aamuna pöydässä odotti lautanen, lautasella napit ja niiden vieressä lappu: ”Rakas! Muista syödä vitamiinit!”

Vaippakakku ja logo(työ)vaate

Voi tuota suloista joukkoa, jota työkavereiksi kutsutaan! Olen ihan otettu, kun saimme eilen tuliaisina työpaikalta aidon oikean vaippakakun ja prinsessakassin täynnä vaatteita, päällimmäisenä oppilaitoksen logolla varustettu body. Lahjojen eteen oli selvästikin nähty vaivaa ja suotu ajatus. Näen oikein sieluni silmin, kuinka tuota logobodyakin on kahvipöydässä nauraa hörskötellen suunniteltu. Kahvin tuoksu tuntuu melkein tänne asti.

On mukava tietää, että vaikka sitä istuu päivät kotona itsekseen ja kaksikseen ja on työelämästä totaalisen irrallaan, työpaikalla joku silti muistaa, ajattelee ja välittää niin paljon, että rullaa ja väkertää vaipoista meille tuollaisen luomuksen. Kiitos.

Tässä siis huisi vaipoista kasattu kakku ja tytön ensimmäinen "työasu". Ja vaikka vähän eri sarjaan kuuluukin, niin pistetään samaan settiin vielä jotain muutakin logollista, sanotaan vaikka että tytön ensimmäinen yöelämäasu? Eno se ystävällisesti huolehti, että rokkia riittää pienestä pitäen, legendojen tahtiin: holy diver tai unholy diaper, vain pieni vivahde-ero. Ja on se sweet child o mine <3

Runoja, saatuja kauniita sanoja

Olemme saaneet monia ihania, hauskoja, lämpimiä, liikuttavia ja suloisia kortteja, viestejä, kirjeitä, sähköposteja ja lahjoja tytön syntymän jälkeen. On erityisen riemastuttavaa saada postilaatikkoon iänikuisten laskujen sekaan käsinkirjoitettuja tervehdyksiä. hana että etanaposti elää!

Haluan jakaa teidänkin kanssanne muutamia erityisen kauniita saatuja sanoja; runoja, jotka koskettivat ja liikuttivat, nostivat kyyneleet silmiin, kun niitä ensi kertaa luin. Ehkä vetistely johtuu vain hormoneista, tuosta vierellä tuhisevasta ja välillä rääkyvästä nyytistä, mutta jotain olennaista tässä on asian ytimestä tavoitettu. Kiitos ja olkaa hyvä.

***

Iltalaulu Riikalle

Me isäsi kanssa seisottiin
käsi kädessä tässä
ja juteltiin ihan hiljaksiin:
“No nyt se on elämässä.”

Sinä olit ihan pikkuinen
ehkä viikon vanha vasta.
Minä sanoin: “Pilvi kukkasten
kai ympäröi tätä lasta,

ja perhoset, lintuset untuvapäät
tuntuu lentävän korin yllä.”
Isä kysyi: ”Näkyjäkös sinä näät?”
Ja minä: “No ihmeitä kyllä.”

Sinä olit se ihme tietysti
vaikka poruun puhkesitkin.
Imit minusta maitoa nälkääsi.
Minä ilosta nauroin ja itkin.

"Sill’ on ripsissä tähden säkenet”,
isäs naurahti ja keksi:
“Sen varpaat on puolukan raakileet.”
Ja hän puki sinut puhtoiseksi.

Sinä nukuit. Oli talo hiljainen.
Löi kolmisin sydämemme.
"Tästä tulee kai hyvä ihminen",
me puhuttiin toisillemme.

~ Kaarina Helakisa ~
(kiitos Sari)

***

Niin kauan odotettu
niin hartaasti toivottu
niin suuresti rakastettu
jo kauan ennen syntymääsi.

Miten pitkältä tieltä
miten syvältä kivusta
viimeiseltä rajalta
äitisi sinut nouti.

Ja nyt vain hymyä
valoa viattomuutta
kuin säteilevä heinäkuun päivä. Varjoton.
Kuin ei koskaan syksyä. Talvea.
Pakkasöitä.

Elämä
pitele hellin lujin käsin aarrettasi.
Varo pudottamasta sylistäsi
tomuiselle kiviselle tielle
ennen kuin nämä nauravat ruusuvarpaat
valmiit vahvat
hyppimään kiipeilemään kivien yli.
Innolla. Ilolla.

~ Maaria Leinonen ~
(kiitos Satu)

***

Repesin (by Fingerpori)

Ystävän FB-terveisiä, kaivettuna Hesarin arkistoista. Tämä on taas tätä Fingerporia, ettei tiedä onko tämä huono vai hyvä vai niin huono että on jo hyvä (vähän kuin Frederikin biisit). Mutta juu-u, repesin ;D

Haavisto ja ketunkoloteoria

Minä olen enismmäistä kertaa innostunut julkisesti tunnustautumaan vaaleissa jonkun ehdokkaan taakse. Ei ollut tarkoitus ja luulin alkujaan äänestäväni pressanvaaleissa ihan jotakuta muuta, mutta Pekka Haavisto on vakuuttanut minut, ihastuttanut ketunkolofilosofisella olemisellaan, osaavilla tekemisillään ja viisailla puheillaan.

Erityisesti minua lämmittää miehen arvomaailma, sillä hän on pitkään ja linjakkaasti tehnyt työtä rauhan, ympäristöasioiden ja ihmisoikeuksien puolesta. Koska presidentti on ulkopolitiikan johtaja yhdessä hallituksen kanssa, arvojen lisäksi tarvitaan kokemusta ja osaamista: Haavisto on ulko-, puolustus- ja talousasioiden aktiivinen toimija ja asiantuntija, Euroopan ensimmäinen vihreä ministeri, työskennellyt YK:n ja EU:n tehtävissä lukuisilla kriisialueilla ja hyvin perillä mm. Venäjään ja kansainvälisiin talousasioihin liittyvistä kysymyksistä. Minun silmissäni asiantunteva ja fiksu kaveri, jolla on arvot kohdallaan ja jalat maassa.

Ketunkoloajattelun kannalta se erityisen ilahduttava juttu on, että Haaviston kaltainen tekijä kerää kuplavolkkareita, reppureissaa, on kirjoittanut Inter-Rail -oppaan ja on toiminut Rumba-lehden kustantajana. Ehkä tämä on vain taitavaa imagon luontia, mutta toimii minulle. Tällaisen arvojohtajan minä mielelläni näkisin muistuttamassa ihmisiä siitä, että tolkun asiat pitää hoitaa kovalla asiantuntemuksella mutta pehmeillä arvoilla, että vaihtoehtoja pitää olla mutta yksioikoisella populismilla ei ratkaista mitään. Minä haluan, että presidentti ymmärtää markkinatalouden ja kovan politiikan realiteetit ja silti sanoo, etteivät ne ole jumalia, vaan ihmisillä ja luonnolla on rahassa mittaamaton itseisarvo.

Jotenkin koko komeuden kruunasi minusta Kansallisen Kivääriyhdistyksen tutkintapyyntö, jonka mukaan Pekka Haavisto on vilpillisesti esittänyt olevansa professori. Voi hyvänen aika. Oikeastihan NRA haluaisi syyttää kaveria siitä, että tämä on pasifisti ja homo, mutta kun se ei satu olemaan rikos. Jos en olisi aiemmin ollut vielä ihan varma ketä äänestää, niin tuon jälkeen pitäisi ehkä äänestää Pekkaa vaikka piruuttaan.

Vaan ei: minulla on monta paljon parempaakin syytä. Sanoo hän ja päättää näihin sanoihin elämänsä ensimmäisen julkisen tuenilmaisun poliitikolle.

Se pakollinen synnytyspäivitys

Naisten keskuudessa elää vitsinkaltainen väittämä, että naiset joilla on lapsia ja jotka viettävät pitkästä aikaa vapaailtaa tyttökavereiden kanssa, eivät voi välttää käymästä läpi synnytyskokemuksiaan jossain vaiheessa iltaa. Väittäisin ettei asia aivan näin ole, mutta on mahdollista, että olen liikkunut tätä ajatellen paljolti vääränlaisissa piireissä (lue: miesten tai lapsettomien naisten kanssa) ja asiassa on joku osa totuuttakin? Siitäkään huolimatta minulle ei tietenkään tule käymään näin.

Kun ensimmäinen viikkoni synnyttäneenä naisena on takana, huomaan kuitenkin joutuneeni tahtomattani tai tahtoen kertaamaan tapahtumien kulkua useamman kerran. Ja sieltä se tulee, ihan luontevasti, aina uudestaan. Otetaan se siis jossain muodossa tähänkin: pakollinen synnytyspäivitys. Ehkä (?) tällä vältän sen, kun joskus parin viinilasillisen jälkeen tunnen tarvetta avautua avautumisesta, mahdollisesti niille ihan väärän kohderyhmän edustajille, joita asia ei voisi vähempää kiinnostaa. Maailmassa on sentään miljardeja ihmisiä eli myös miljardeja synnytyskokemuksia. Ainutlaatuisuus on illuusio: suuri askel ihmiselle, olematon ihmiskunnalle.

LA 31.12.2011
Juhlimme uuttavuotta alkoholittomalla skumpalla, suosituksista piittaamatta muikun mädillä ja kylmäsavukirjolohella, komeilla jätkänkynttilöillä, tavallista työläämmäksi osoittautuneella iltalenkillä ja tietoisuudella, että aamulla pitkä odotus päättyisi ja synnytys käynnistettäisiin. Tulossa oli kuin olikin vuoden 2012 vauva, lapsi jolla olisi vuoden verran pidempi lapsuus ennen kouluun menoa.

SU 1.1.2012
Klo 6.30, muutama tunti ennen sovittua synnytyksen käynnistysaikaa, opin miltä tuntuu supistus. Se tuntuu siltä, että suotta ovat luopuneet vanhasta nimityksestä poltto. Isä totesikin, että tulokas on tullut äitiinsä: viimeinen äärimmäinen deadline on käsillä ja juuri kun olet varma ettei asia hoidu ajallaan, alkaakin tapahtua.

Parin tunnin päästä soitin synnärille tiedustellakseni, tulemmeko itseaktivoitumisesta huolimatta annettuna käynnistysaikana vai vasta, kun tekee mieli purra ovenkahvaa? Yliaikaisina meidät komennettiin näytille iltapäivällä, supistusten vaiheesta riippumatta, jotta voidaan varmistaa ettei lapsi enää muuta mieltään. Kerran yhdeksään minuuttiin tuntui siltä, ettei moisesta totisesti ollut pelkoa.

Kulutimme siis päivää kotona miten parhaiten taisimme. Iltapäivään suoriuduttuani pidin itseäni urheana, koska kestin poltot niin reippaasti. Tästä voimme päätellä, etten tiennyt synnyttämisestä vielä kovin paljoa –  siitäkään huolimatta että evästyksenä oli sentään sairaalan 1,5 tuntia kestänyt luento aiheesta.

Kolmelta saavuimme synnärille. Vähän odottelua hämärässä tutkimushuoneessa, vauvan sydänäänten ja supistusten mittaus sekä virallinen toteamus, että vaikka supistusten väli oli aamusta lyhentynyt vain muutamalla minuutilla, se on menoa nyt eikä kotiin enää palattaisi yhtenä kappaleena. Yliaikaisuuden nimissä päätettiin tehdä kalvojen puhkaisu, jotta lapsiveden meno vauhdittaisi asioiden etenemistä. Minä siis vaihdoin ensimmäistä kertaa elämässäni sairaalavaatetukseen, joka käytännöllisestä mukavuudestaan huolimatta ei lisännyt henkistä mukavuuden tunnetta. Lutrut sukat nilkoissa makkaralla on vaikea tuntea oloaan vahvaksi.

Kuudelta siirryin synnytyshuoneeseen, laitoin Piafia soimaan ja yritin lievittää oloani kiikkutuolissa. Kalvojen puhkaisu ei tuntunut paljoa miltään, lähinnä märältä. Enempien ällöjen yksityiskohtien välttämiseksi oiottakoon hieman ja todettakoon vain, että asiat tosiaan vauhdittuivat ja melko pian hylkäsin kaikki illuusioni siitä, että minä kyllä kestän supistukset kunnialla ja reippaasti. Höpö höpö. Minulla on ihan hyvä mielikuvitus, mutten silti ollut osannut kuvitellakaan miten paljon ne sattuisivat! Polte valtasi aaltoina ruumiin ja mielen; puristin patjaa rystyset valkoisina ja purin huulta – ovenkahvaa kun ei ollut ulottuvilla. Jumppapallo ja selkähieronta toivat vähän lohtua, mutta sen verran vähän, että empimiseni epiduraalin suhteen väistyi aika nopeasti ja olin kaiken urheuteni menettäneenä valmis ottamaan vastaan ihan mitä tahansa, mikä helpottaisi.

Olin äärettömän kiitollinen, että anestesialääkäri ehti paikalle pian, vaikkeivät synnyttäjät prioriteettilistan kärjessä olekaan. Epiduraalin laittaminen ei tuntunut kovin pahalta, mikä johtui ehkä siitä, etten itse nähnyt sitä valtavaa neulaa, joka selkääni työnnettiin. Vaihtoehtoisesti se saattoi kyllä johtua siitäkin, että vähäisemmät tuntemukset jäivät repivien supistuskipujen varjoon ja keskityin pinnistelemään pysyäkseni liikkumatta, sillä vaikken nähnyt, tiesin kuitenkin kuinka suuri se neula on.

Hetken kuluttua olin kuin taivaassa: olin kivuton ja tolkuissani! Autuas olo. Sivuvaikutuksena jalat alkoivat käydä sen verran huteriksi, että vetäydyin puolipakosta vuoteeseen. Lakkasin myös tuntemasta supistuksiani ja pelkäsin jo niiden loppuneet kokonaan. Onneksi monitori tiesi kertoa kroppani tilan paremmin kuin minä itse. Se tuntui vähän surulliseltakin, mutta hintana silti kohtuulliselta. Loput avautumisvaiheesta sujui leikiten, hoidollisiin toimenpiteisiin sen tarkemmin tässä puuttumatta. Rakas kruunasi tilanteen mm. lukemalla minulle ääneen ja vaihtelemalla musiikkia mielialani mukaan.

MA 2.1.2012
Kun puolenyön jälkeen vihdoin olin niin avoin kuin ihminen vain voi olla, ja tuli ponnistusvaiheen aika, epiduraali otettiin pois. Olin siinä ymmärryksessä, että avautumisvaiheen supistuskivut ovat se kaikkein pahin juttu, ja sen jälkeen kipu on erilaista, siedettävämpää. Siltä tosiaan vaikuttikin, sillä vaikka aloin taas tunte supistukset, ne eivät enää sattuneet kohtuuttomasti. Mutta voi kuinka väärässä olinkaan, pahin oli vasta edessä.

Oiotaan taas hiukan mutkia ja todetaan vain, että lapsen maailmaan punkeminen sattui sitä enemmän mitä enemmän ponnisti, mutta kipu kesti sitä pidempään mitä enemmän himmaili ja säästeli itseään. Tuntui että halkaen ja aloin epäillä, etten olekaan synnyttämässä lentopalloilijan lasta vaan kokonaista lentopalloa. Tämä kipu ei enää antanut täydellistä vapahdusta supistusten välilläkään, joten ainoa luvassa oleva helpotus oli hoitaa homma loppuun. Vasta sisäistettyäni tämän tosiasian ryhdyin ihan oikeasti hommiin, ponnistelemaan itseäni säästämättä. Naapurihuoneessakin varmasti kuultiin, että meillä synnytään.

Ja niin meillä synnyttiin klo 1.32. Elämän ihme. Täydellinen pieni ihminen. Minun tyttöni. Meidän tyttömme.



Tämän omassa elämässäni käänteentekevän tarinan – luultavasti muutamalla likaisella yksityiskohdalla höystettynä – yritän ehkä joskus kertoa parin viinilasin jälkeen ravintolaseurueelle. Minun luvallani minut saa silloin vaientaa. Paitsi jos kaikki muutkin ovat äitejä?