Se pakollinen synnytyspäivitys

Naisten keskuudessa elää vitsinkaltainen väittämä, että naiset joilla on lapsia ja jotka viettävät pitkästä aikaa vapaailtaa tyttökavereiden kanssa, eivät voi välttää käymästä läpi synnytyskokemuksiaan jossain vaiheessa iltaa. Väittäisin ettei asia aivan näin ole, mutta on mahdollista, että olen liikkunut tätä ajatellen paljolti vääränlaisissa piireissä (lue: miesten tai lapsettomien naisten kanssa) ja asiassa on joku osa totuuttakin? Siitäkään huolimatta minulle ei tietenkään tule käymään näin.

Kun ensimmäinen viikkoni synnyttäneenä naisena on takana, huomaan kuitenkin joutuneeni tahtomattani tai tahtoen kertaamaan tapahtumien kulkua useamman kerran. Ja sieltä se tulee, ihan luontevasti, aina uudestaan. Otetaan se siis jossain muodossa tähänkin: pakollinen synnytyspäivitys. Ehkä (?) tällä vältän sen, kun joskus parin viinilasillisen jälkeen tunnen tarvetta avautua avautumisesta, mahdollisesti niille ihan väärän kohderyhmän edustajille, joita asia ei voisi vähempää kiinnostaa. Maailmassa on sentään miljardeja ihmisiä eli myös miljardeja synnytyskokemuksia. Ainutlaatuisuus on illuusio: suuri askel ihmiselle, olematon ihmiskunnalle.

LA 31.12.2011
Juhlimme uuttavuotta alkoholittomalla skumpalla, suosituksista piittaamatta muikun mädillä ja kylmäsavukirjolohella, komeilla jätkänkynttilöillä, tavallista työläämmäksi osoittautuneella iltalenkillä ja tietoisuudella, että aamulla pitkä odotus päättyisi ja synnytys käynnistettäisiin. Tulossa oli kuin olikin vuoden 2012 vauva, lapsi jolla olisi vuoden verran pidempi lapsuus ennen kouluun menoa.

SU 1.1.2012
Klo 6.30, muutama tunti ennen sovittua synnytyksen käynnistysaikaa, opin miltä tuntuu supistus. Se tuntuu siltä, että suotta ovat luopuneet vanhasta nimityksestä poltto. Isä totesikin, että tulokas on tullut äitiinsä: viimeinen äärimmäinen deadline on käsillä ja juuri kun olet varma ettei asia hoidu ajallaan, alkaakin tapahtua.

Parin tunnin päästä soitin synnärille tiedustellakseni, tulemmeko itseaktivoitumisesta huolimatta annettuna käynnistysaikana vai vasta, kun tekee mieli purra ovenkahvaa? Yliaikaisina meidät komennettiin näytille iltapäivällä, supistusten vaiheesta riippumatta, jotta voidaan varmistaa ettei lapsi enää muuta mieltään. Kerran yhdeksään minuuttiin tuntui siltä, ettei moisesta totisesti ollut pelkoa.

Kulutimme siis päivää kotona miten parhaiten taisimme. Iltapäivään suoriuduttuani pidin itseäni urheana, koska kestin poltot niin reippaasti. Tästä voimme päätellä, etten tiennyt synnyttämisestä vielä kovin paljoa –  siitäkään huolimatta että evästyksenä oli sentään sairaalan 1,5 tuntia kestänyt luento aiheesta.

Kolmelta saavuimme synnärille. Vähän odottelua hämärässä tutkimushuoneessa, vauvan sydänäänten ja supistusten mittaus sekä virallinen toteamus, että vaikka supistusten väli oli aamusta lyhentynyt vain muutamalla minuutilla, se on menoa nyt eikä kotiin enää palattaisi yhtenä kappaleena. Yliaikaisuuden nimissä päätettiin tehdä kalvojen puhkaisu, jotta lapsiveden meno vauhdittaisi asioiden etenemistä. Minä siis vaihdoin ensimmäistä kertaa elämässäni sairaalavaatetukseen, joka käytännöllisestä mukavuudestaan huolimatta ei lisännyt henkistä mukavuuden tunnetta. Lutrut sukat nilkoissa makkaralla on vaikea tuntea oloaan vahvaksi.

Kuudelta siirryin synnytyshuoneeseen, laitoin Piafia soimaan ja yritin lievittää oloani kiikkutuolissa. Kalvojen puhkaisu ei tuntunut paljoa miltään, lähinnä märältä. Enempien ällöjen yksityiskohtien välttämiseksi oiottakoon hieman ja todettakoon vain, että asiat tosiaan vauhdittuivat ja melko pian hylkäsin kaikki illuusioni siitä, että minä kyllä kestän supistukset kunnialla ja reippaasti. Höpö höpö. Minulla on ihan hyvä mielikuvitus, mutten silti ollut osannut kuvitellakaan miten paljon ne sattuisivat! Polte valtasi aaltoina ruumiin ja mielen; puristin patjaa rystyset valkoisina ja purin huulta – ovenkahvaa kun ei ollut ulottuvilla. Jumppapallo ja selkähieronta toivat vähän lohtua, mutta sen verran vähän, että empimiseni epiduraalin suhteen väistyi aika nopeasti ja olin kaiken urheuteni menettäneenä valmis ottamaan vastaan ihan mitä tahansa, mikä helpottaisi.

Olin äärettömän kiitollinen, että anestesialääkäri ehti paikalle pian, vaikkeivät synnyttäjät prioriteettilistan kärjessä olekaan. Epiduraalin laittaminen ei tuntunut kovin pahalta, mikä johtui ehkä siitä, etten itse nähnyt sitä valtavaa neulaa, joka selkääni työnnettiin. Vaihtoehtoisesti se saattoi kyllä johtua siitäkin, että vähäisemmät tuntemukset jäivät repivien supistuskipujen varjoon ja keskityin pinnistelemään pysyäkseni liikkumatta, sillä vaikken nähnyt, tiesin kuitenkin kuinka suuri se neula on.

Hetken kuluttua olin kuin taivaassa: olin kivuton ja tolkuissani! Autuas olo. Sivuvaikutuksena jalat alkoivat käydä sen verran huteriksi, että vetäydyin puolipakosta vuoteeseen. Lakkasin myös tuntemasta supistuksiani ja pelkäsin jo niiden loppuneet kokonaan. Onneksi monitori tiesi kertoa kroppani tilan paremmin kuin minä itse. Se tuntui vähän surulliseltakin, mutta hintana silti kohtuulliselta. Loput avautumisvaiheesta sujui leikiten, hoidollisiin toimenpiteisiin sen tarkemmin tässä puuttumatta. Rakas kruunasi tilanteen mm. lukemalla minulle ääneen ja vaihtelemalla musiikkia mielialani mukaan.

MA 2.1.2012
Kun puolenyön jälkeen vihdoin olin niin avoin kuin ihminen vain voi olla, ja tuli ponnistusvaiheen aika, epiduraali otettiin pois. Olin siinä ymmärryksessä, että avautumisvaiheen supistuskivut ovat se kaikkein pahin juttu, ja sen jälkeen kipu on erilaista, siedettävämpää. Siltä tosiaan vaikuttikin, sillä vaikka aloin taas tunte supistukset, ne eivät enää sattuneet kohtuuttomasti. Mutta voi kuinka väärässä olinkaan, pahin oli vasta edessä.

Oiotaan taas hiukan mutkia ja todetaan vain, että lapsen maailmaan punkeminen sattui sitä enemmän mitä enemmän ponnisti, mutta kipu kesti sitä pidempään mitä enemmän himmaili ja säästeli itseään. Tuntui että halkaen ja aloin epäillä, etten olekaan synnyttämässä lentopalloilijan lasta vaan kokonaista lentopalloa. Tämä kipu ei enää antanut täydellistä vapahdusta supistusten välilläkään, joten ainoa luvassa oleva helpotus oli hoitaa homma loppuun. Vasta sisäistettyäni tämän tosiasian ryhdyin ihan oikeasti hommiin, ponnistelemaan itseäni säästämättä. Naapurihuoneessakin varmasti kuultiin, että meillä synnytään.

Ja niin meillä synnyttiin klo 1.32. Elämän ihme. Täydellinen pieni ihminen. Minun tyttöni. Meidän tyttömme.



Tämän omassa elämässäni käänteentekevän tarinan – luultavasti muutamalla likaisella yksityiskohdalla höystettynä – yritän ehkä joskus kertoa parin viinilasin jälkeen ravintolaseurueelle. Minun luvallani minut saa silloin vaientaa. Paitsi jos kaikki muutkin ovat äitejä?