Siinä kymmenen kuukauden iän kieppeillä alkoi tosiaan tapahtua nopella tahdilla kaikenlaista uutta: tyttö oivalsi todenteolla sanojen ja asioiden yhteyden, alkoi kehittää nopeasti sanavarastoaan osoittelemalla asioita ja myös eka oma sana pullahti ulos suusta. Muutenkin ääniä pitää kuunnella ja kokeilla, tavaroita paukuttaa ihan vain saundin takia, koiran haukkumista jäljitellä ja kissan naukumiseen vastata. Yösyömiset jäivät pois ja potan merkitys oivallettiin, siinä missä sen esittely oli aiemmin aiheuttanut vain venkoilua ja vastustelevan silta-asento harjoitteen. Pystyyn nouseminen, tukea vasten käveleminen ja kaikenlainen liikkuminen alkoi käydä aiempaa näppärämmin.
Erilaisia kommunikoinnin muotoja, oivalluksia ja itse keksittyjä eleitä tuntuu tulevan joka päivä lisää; erilaisten vilkutusten ja taputusten lisäksi on mm. voi ei -ele, huraa-ele ja huiskishaiskis-ele. Kirjat kiinnostavat, musiikki pistää tanssimaan ja suurinta hupia on siirrellä tavaroita paikasta toiseen eli suomennettuna tyhjentää erilaisten laatikoiden, korien ja kaappien sisältö lattialle. Ja joskus hyvässä lykyssä laittaa vielä takaisinkin. Oma mielikuvitus alkaa näkyä ja kaikkea pitää kokeilla, tutkailla, kuunnella ja maistella eli sekä vilpitöntä oivalluksen riemua että sen vastapainona kieltojen aiheuttamaa harmistusta on saatu kokea runsaasti. En enää edes muista mitä kaikkea uutta tuon tytön kanssa onkaan ihan viime viikkoina tullut eteen.
Onhan se mahtava seurata joka päivä noin vilpitöntä tutkimisen iloa ja oppimisen ihmeellisiä käänteitä, mutta silti: mikä on tämä lapsi, mihin hävisi meidän vauva??
Mummon lehtikorin laaja-aleinen uudelleenjärjestely.
