Kun äitiiii on tärkein eikä siltikään enää riitä

Laitoin juuri lapseni päiväkotiin isänsä matkassa ja jälkeen jäi kaikumaan itku: ”Äitiiiii, äitiii!” Tätä oli edeltänyt tavallista hankalampi aamunavaus selittämättömän itkukohtauksen myötä ja meidän aikuisten aamukahvikeskustelu siitä, miksi nyt on ollut tavallista takkuisempia päiviä ja miksi jo jonkin aikaa on ollut taas selkeä äiti-kausi; äidin perään kaivataan ja itketään tavallista enemmän.

Syitä löytyi kyllä: edellisen lukuvuoden vuorotteluvapaan jälkeen isä on taas päivät kiinni töissä, äitikin (eli allekirjoittanut) on tuoreeltaan aloittanut osa-aikaisen työrupeaman parina päivänä viikossa, lapsi on opetellut uutta päiväkotielämää nuo samat pari päivää viikossa, viime viikolla meillä podettiin nuhaa ja jälkiniiskuja on vieläkin hiukan ja lisäksi takana on ekat tutittomat yöt, jotka hyvästä sujumisestaan huolimatta ovat lyhentäneet parina aamuna unia tavallista lyhyemmiksi, joten väsy voi vaivata.

Kaiken tämän lisäksi neuvolatätikin meni jokunen viikko takaperin piikittämään lasta ja sitä tarinaa lapsi sitten kertoi aina uudestaan viikon tai pari, ja kun tämä oli yhä tuoreessa muistissa, oli vuorossa toissapäivänä lääkärintarkastus samassa paikassa. Tyttö kyllä meni reippaasti vastaanotolle, vaikka tiesi että siellä ”tutkitaan” ja oli jopa hiukan innoissaan, kun Pupu Tupunakin oli käynyt samassa paikassa ja sillä tuntui olleen ihan mukavaa. Vaan annas olla kun lääkäri tuli lähietäisyydelle, niin loppuaika menikin sitten itkien ja väkisin pidellen, että korvat ja muut saatiin katsottua. Kun eihän noista tädeistä koskaan tiedä, jos ne vaikka pistää… Typy yritti kyllä aina esittää reipasta ja itkun keskeltä kuului: ”Noniin, auto. Noniin.” Että olihan tämä jo tässä, olihan? Noniin, valmista?

Eli kaikenlaista uutta asiaa ja vähän mieliharmiakin tässä on ollut, mutta toisaalta päiväkotiin totuttelut on menneet yllättävänkin hyvin ja lapsi on selvästi iloinnut kavereista ja tekemisestä, tutista luopuminen on käynyt tosi pienillä protesti-itkuilla, nuhasta selvittiin suht vähällä ja muutenkin kokonaisuus on tuntunut ihan hyvältä ja hallitulta. Mutta sitten tulee Näitä Päiviä ja kun niitä tulee useampi peräkkäin, sitä alkaa miettiä että mikä lasta vaivaa? Ei kukaan meistä ole aina parhaassa terässä, muttei lapsi toisaalta ilman syytäkään kiukuttele ja itke, jokin juttu siellä taustalla aina on.

Ja nyt päästään tuohon otsikon paradoksiin, joka tässä on taas tullut itselleni ilmeiseksi: kun pienestä lapsesta tuntuu vaikealta tai epävarmalta, elämän ensimmäinen kiintymyskohde eli äiti (se ensimmäinen opittu liike, rytmi, ääni, tuoksu, maku, syli, kaikki) nousee arvoon arvaamattomaan. Äiti, äiti, äiti, äiti! Ja toisaalta samaan aikaan on selvästi nähtävissä, että puolitoistavuotiaalle äiti ei vaan enää riitä: äitiä-lapsi-päivät kaksin kotona eivät enää täytä lapsen maailmaa ja tekemisen tarvetta samalla tavoin kuin ennen.

Yhteiset päivät kotona ovat yhä mukavia ja tärkeitä meille molemmille, ja vaikka isän kanssa vietetty aika on työn takia vähentynyt, on myös se siitä huolimatta ja juuri sen takia aivan omassa arvossaan. Lapsi on myös monella tapaa hauskassa iässä ja yhteiset tekemisen mahdollisuudet lisääntyvät koko ajan. Mutta kun näkee millaisia virikkeitä, ideoita, tunnekokemuksia ja oppimisoivalluksia lapsi saa muiden lasten kanssa touhuamisesta, tietää että yksi vaihe elämässä on ohi. Se kaiken tulevan perustana oleva kuuluisa ”ensimmäinen vuosi” ja vähän ylikin on hoidettu niin hyvin kuin on voitu. Äiti ei vaan voi enää olla kaikki kaikessa vaikka yrittäisi, ei saakaan olla.

Ja silti samaan aikaan lapsi tarttuu minuun, äitiin, taas uudestaan tiukemmin. Vielä kesän leppoisammassa tahdissa isä oli aivan yhtä hyvä lohtu ja turva, mutta viime viikkoina se on taas ollut äiti. Äiti, äiti, äiti, äiti. Äitiiiii! Olla samaan aikaan maailman tärkein ja tietää, ettei enää voi olla kaikki. Siinäpä sitä on taas uuden oppimista äitinä olemisesta.

Hyvänen aika, meillehän tulee vauva!

Minä tajusin eilen, että meille on tulossa uusi vauva. Olen kyllä tiennyt jo monta kuukautta, että olen raskaana, mutta eilen ihan oikeasti vasta tajusin, tunsin ja ymmärsin, että meille on tulossa toinen lapsi, vauva, uusi pieni ihminen, pieni ihmeellinen olento. Semmoinen pieni mutrusuu, jolla on ihan pienet sormet ja joka vasta varovasti killistelee maailmaa, elää maidolla, olla mötköttelee ja tuoksuu vauvalta.

Tämä tajuama iski, kun kuljeskelin kirpparilla hypistellen puolitoistavuotiaalle neidillemme syysvaatteita. Jotain lastenvaaterikasta pöytää penkoessani (tämän lajityypin oppii äitinä nopeasti bongaamaan, siinä missä joku muu löytää lasikipot ja toinen parhaat kirja- tai kenkäapajat) käteeni osui pikkuruiset potkuhousut, sellaiset aivan minikokoiset raidalliset retropöksyt. Ja silloin sen tajusin: näin pieni vauva meillä kohta taas on, näin pieniä vaatteita meillä kohta taas vaihdetaan, näin pienestä se lähtee aivan uusi ja täysin ainutlaatuinen elämä!

Olen tainnut suhtautua tähän toiseen raskauteeni vieläkin praktisemmin kuin edelliseen, joka jouhevasta sujumisestaan ja rauhallisesta asennoitumisestani huolimatta oli väistämättä monin tavoin mullistava. En hössöttänyt tai huolehtinut tuolloinkaan suuremmin, mutta ensimmäinen raskaus on aina täysin uudenlaisen elämänvaiheen alku täynnä iloa, ihmetystä, odotusta ja jännitystä. Kaikki on uutta ja ihanasti ihmeellistä, mutta samalla mielessä pyörii paljon kysymyksiä: millainen äiti haluaisin olla, millainen äiti minusta todella tulisi, kuinka kaikki sujuisi, saisinko nukkua yöni, kuinka jaksaisin? Entäpä ne uuden tulokkaan käyttöohjeet; löytyykö ne sisäsyntyisesti vai onko sitä ihan kuutamolla ensi alkuun?

Nyt olen jo saanut monia vastauksia silloisiin kysymyksiini, vaikka äitinä olemisesta opin yhä päivä päivältä uutta eli valmista ei taida tulla ihan heti – tai luultavasti koskaan. Sen verran kokemus on kuitenkin karttunut, että toisen raskauden myötä en ole enää pohtinut tuon tapaisia asioita yhtä paljon tai yhtä syvällisesti. Toisaalta tilalle on toki tullut uusia kysymyksiä: millainen isosisko esikoisesta tulee, kuinka saan arjen ja päivärytmin toimimaan kahden lapsen kanssa, millaiset nukkuma- ja huonejärjestelyt olisi syytä tehdä, onko omasta jaksamisesta huolehtiminen jatkossa vaikeampaa vai osaanko sen jo tai että onkohan uusi tulokas kuinka saman- tai erilainen kuin ensimmäinen? Olen siis kyllä valmistautunut ajatuksissani, mutta en ole esim. käynyt säännöllisesti raskauslaskurin kautta katselemasta, miten vatsassani juuri tänään kehitytään, muistellut omia lapsuuskokemuksiani tai lueskellut äidiksi tulemiseen ja vauvan kasvamiseen liittyviä kirjoja.

Moni asia ja oire raskauteen liittyen on myös ehtinyt unohtua aivan autuaasti parissa vuodessa, joten tuon tuosta sitä yllättyy, että tämmöinenkin juttu tosiaan, tätähän se raskaana oleminen tosiaan teettää. Lienee siis mahdollista, että ensimmäisellä kerralla koin myös vastaavan ahaa-elämyksen jossain raskauden vaiheessa ja olen vain unohtanut? Muistan kyllä tuolloinkin sanoneeni, että aloin olla tosissaan raskaana vasta ihan viimeisinä kuukausina, mutta luulisin tarkoittaneeni lähinnä fyysistä olotilaa? Mene tiedä. Nythän tämä uusi raskaus alkaa olla siinä vaiheessa, että housut alkaa jo kiristää ja lapsi potkia jumppailee päivittäin eli fyysisesti olen jo hyvin tietoinen, että meitä on kaksi. Silti sitä ei vaan ole osannut ihan todella tajuta olevansa raskaana, uuden elämän kantaja, taas uudenlaisen vaiheen edessä. Paitsi että eilen tajusin.

Pyörittelin minimaalisen pieniä 50-kokoisia potkuhousuja aikani ja mietin nostalgisesti vastasyntyneen herneen kokoisia varpaita, vielä aivan kapeita kinttuja, huterasti paikkaansa hakevaa päätä ja napaa joka yhä muistuttaa yhdeksän kuukauden yhteydestämme. Vaipanvaihto, imetys ja mahan päällä tuhiseva sirrisilmä piirtyivät eteeni kuin ihana uni tai vanhan ystävän kuva. Valvotut yöt, mystiset itkun aiheet, kipeät paikat tai synnytystuska eivät mahtuneet siihen kuvaan, niitä ei ollut, ne eivät merkinneet mitään.

Ostin ne potkarit, vaikka meillä on vauvanvaatteita ennestään aivan tarpeeksi. Ostin vaikka tuntui, että voiko se uusi pieni oikeasti edes mahtua tuon kokoisiin pöksyihin, vaikka kuinka pieni olisikin? Kotimatkalla tirautin vielä pienet onnelliset kyyneleet, raskauteni ensimmäiset. Hyvänen aika, meillehän tulee vauva!