Kun äitiiii on tärkein eikä siltikään enää riitä

Laitoin juuri lapseni päiväkotiin isänsä matkassa ja jälkeen jäi kaikumaan itku: ”Äitiiiii, äitiii!” Tätä oli edeltänyt tavallista hankalampi aamunavaus selittämättömän itkukohtauksen myötä ja meidän aikuisten aamukahvikeskustelu siitä, miksi nyt on ollut tavallista takkuisempia päiviä ja miksi jo jonkin aikaa on ollut taas selkeä äiti-kausi; äidin perään kaivataan ja itketään tavallista enemmän.

Syitä löytyi kyllä: edellisen lukuvuoden vuorotteluvapaan jälkeen isä on taas päivät kiinni töissä, äitikin (eli allekirjoittanut) on tuoreeltaan aloittanut osa-aikaisen työrupeaman parina päivänä viikossa, lapsi on opetellut uutta päiväkotielämää nuo samat pari päivää viikossa, viime viikolla meillä podettiin nuhaa ja jälkiniiskuja on vieläkin hiukan ja lisäksi takana on ekat tutittomat yöt, jotka hyvästä sujumisestaan huolimatta ovat lyhentäneet parina aamuna unia tavallista lyhyemmiksi, joten väsy voi vaivata.

Kaiken tämän lisäksi neuvolatätikin meni jokunen viikko takaperin piikittämään lasta ja sitä tarinaa lapsi sitten kertoi aina uudestaan viikon tai pari, ja kun tämä oli yhä tuoreessa muistissa, oli vuorossa toissapäivänä lääkärintarkastus samassa paikassa. Tyttö kyllä meni reippaasti vastaanotolle, vaikka tiesi että siellä ”tutkitaan” ja oli jopa hiukan innoissaan, kun Pupu Tupunakin oli käynyt samassa paikassa ja sillä tuntui olleen ihan mukavaa. Vaan annas olla kun lääkäri tuli lähietäisyydelle, niin loppuaika menikin sitten itkien ja väkisin pidellen, että korvat ja muut saatiin katsottua. Kun eihän noista tädeistä koskaan tiedä, jos ne vaikka pistää… Typy yritti kyllä aina esittää reipasta ja itkun keskeltä kuului: ”Noniin, auto. Noniin.” Että olihan tämä jo tässä, olihan? Noniin, valmista?

Eli kaikenlaista uutta asiaa ja vähän mieliharmiakin tässä on ollut, mutta toisaalta päiväkotiin totuttelut on menneet yllättävänkin hyvin ja lapsi on selvästi iloinnut kavereista ja tekemisestä, tutista luopuminen on käynyt tosi pienillä protesti-itkuilla, nuhasta selvittiin suht vähällä ja muutenkin kokonaisuus on tuntunut ihan hyvältä ja hallitulta. Mutta sitten tulee Näitä Päiviä ja kun niitä tulee useampi peräkkäin, sitä alkaa miettiä että mikä lasta vaivaa? Ei kukaan meistä ole aina parhaassa terässä, muttei lapsi toisaalta ilman syytäkään kiukuttele ja itke, jokin juttu siellä taustalla aina on.

Ja nyt päästään tuohon otsikon paradoksiin, joka tässä on taas tullut itselleni ilmeiseksi: kun pienestä lapsesta tuntuu vaikealta tai epävarmalta, elämän ensimmäinen kiintymyskohde eli äiti (se ensimmäinen opittu liike, rytmi, ääni, tuoksu, maku, syli, kaikki) nousee arvoon arvaamattomaan. Äiti, äiti, äiti, äiti! Ja toisaalta samaan aikaan on selvästi nähtävissä, että puolitoistavuotiaalle äiti ei vaan enää riitä: äitiä-lapsi-päivät kaksin kotona eivät enää täytä lapsen maailmaa ja tekemisen tarvetta samalla tavoin kuin ennen.

Yhteiset päivät kotona ovat yhä mukavia ja tärkeitä meille molemmille, ja vaikka isän kanssa vietetty aika on työn takia vähentynyt, on myös se siitä huolimatta ja juuri sen takia aivan omassa arvossaan. Lapsi on myös monella tapaa hauskassa iässä ja yhteiset tekemisen mahdollisuudet lisääntyvät koko ajan. Mutta kun näkee millaisia virikkeitä, ideoita, tunnekokemuksia ja oppimisoivalluksia lapsi saa muiden lasten kanssa touhuamisesta, tietää että yksi vaihe elämässä on ohi. Se kaiken tulevan perustana oleva kuuluisa ”ensimmäinen vuosi” ja vähän ylikin on hoidettu niin hyvin kuin on voitu. Äiti ei vaan voi enää olla kaikki kaikessa vaikka yrittäisi, ei saakaan olla.

Ja silti samaan aikaan lapsi tarttuu minuun, äitiin, taas uudestaan tiukemmin. Vielä kesän leppoisammassa tahdissa isä oli aivan yhtä hyvä lohtu ja turva, mutta viime viikkoina se on taas ollut äiti. Äiti, äiti, äiti, äiti. Äitiiiii! Olla samaan aikaan maailman tärkein ja tietää, ettei enää voi olla kaikki. Siinäpä sitä on taas uuden oppimista äitinä olemisesta.