Mua kuule äiti

Musiikki, muisti ja itku lapsuudesta

Minä koin viikko sitten hämmentävän kokemuksen, jossa alitajunta – vai pitäisikö sanoa, että joku syvältä pursuava musiikillinen muistiriekale? – pääsi yllättämään minut täydellisesi. Olimme tytön kanssa ensimmäistä kertaa viikonloppureissulla vanhempieni luona. Ehkä uuden vauvan läsnäolo sai isäni kaivamaan YouTuben syövereista kappaleen lapsuudestani. Hän kysyi muistinko sen? Kappale oli Tarja Ylitalon ”Mua kuule äiti”. Se oli saanut minut aina itkemään hillittömästi.

Minun ei tarvinnut kuulla kuin alku, kun tunsin että alkoi itkettää. Ei pahasti, mutta tiedätte tunteen kun pitää räpsytellä silmiä, ettei kukaan huomaa niiden vettyvän. En edes muistanut tarkkaan mistä kappaleessa laulettiin, mutta muistin että tarina oli surullinen ja se surullisuus puski suoraan saumoista sisään. Aloin kuunnella sanoja ja kun tarina palautui mieleen, kyyneleet valuivat noroina pitkin poskia, aivan kuin joskus lapsena.

Tarinassa on lapsi, jonka äiti oli paljon poissa ja lapsella vain nalle seuranaan. Ja kun äiti havahtuu siihen, mikä on kaikkein kalleinta, on jo liian myöhäistä. Ja tälle minä itkin. Onhan näitä surullisia tarinoita laulut pullollaa, en edes pidä itseäni erityisen herkkänä eikä tarinassa ole mitään omakohtaista, mutta jostain sieltä lapsuuden mielenmaisemasta tunnekuohu puski ylitseni, väkisin, voimakkaana ja tuoreena.

"Oi äiti, voitko hetkisen
sä viettää kanssain leikkien?"
Näin pyytää lapsi äidiltään,
on katse kirkas silmissään.
"Voi kulta, varmaan tiedät sen,
mun täytyy mennä, ehdi en!"
Pois kääntyy lapsi murheissaan,
vain pieni nalle seuranaan.

Niin yksin lapsi huoneessaan,
vain nalle on häll' seuranaan:
"Mua kuule nalle-ystäväin,
sä oothan aina lähelläin.
Mä toivon, että äiti vois,
mut äiti on niin paljon pois.
Mun äiti kaikkein tärkein on,
oon ilman häntä onneton."

Mut kerran lapsi sairastuu,
ja vieras hoitaa — kukas muu.
Ei ehdi äiti kiireiltään,
ei lasta pientä hellimään.

Kun sitten koittaa päivä uus,
on ympärillä hiljaisuus.
Nyt nalle yksin olla saa,
on lapsi mennyt rajan taa.
Nyt vasta äiti huomaa sen,
pois päänsä kääntää itkien.
Nyt saada ei voi takaisin,
pois on — pois kaikkein kallehin.

Oli jotenkin hämmentävää löytää itsestään tällainen kellariin unohtunut purkki, jonka kannen raottaminen paljasti aivan tuoreena säilyneitä tunteita lapsuudesta. Jos olisin kuullut kappaleen nyt ensimmäistä kertaa, vaikutus ei varmasti ollut tällainen - on vaikea kuvitella että Tarja Ylitalo saisi aikuisen minäni itkemään. Oli myös mielenkiintoista ajatella, tuleeko minunkin lapsellani olemaan ääniä, tuoksuja, makuja tai esineitä, jotka tuleva tällä tavoin muistuttamaan häntä vuosikymmentenkin kuluttua omasta lapsuudestaan?

Kuivasin hämilläni silmäni ja isä soitti minulle perään Jerry Cottonin. Se ja Säkkijärvenpolkka olivat aina olleet varma valinta päinvastaisen vaikutuksen aikaansaamiseksi. Hymyilin; tämäkin toimi edelleen.

Kauneusihanteiden äärellä

Selasin äsken Citymarketin mainoslahtisen. Siinä oli kolmekymmentä kaunista ja houkuttelevaa mainosnaista, suunnilleen yhtä monta kuin sivujakin. He olivat virheettömiä ja katsoivat suoraan kameraan, suoraan katsojaan. Miehiä lehtisen sivuilla oli kolme. Heidän roolinsa oli selvä: kaikkien katse oli kohdistunut samassa kuvassa olevaan kauniiseen naiseen. Naiset vastaan miehet myynnin edistämisessä 30–3.

Kertooko tämä enemmän naisista, mainostajista vai yhteiskunnasta? Onhan teemasta puhuttu ja kirjoitettu enkä taida alkaa nyt ruotimaan syvällisemmin nykyisiä kauneusihanteita, nuorten tyttöjen itsetunnon kehittymistä mainosten ja naistenlehtien vaikutuksen parissa tai mainoksilla synnytettyjä materialistisia tarpeita, joita meillä ei ennen mainoksen näkemistä ollut. En ala ruotia, mutta miettiä kyllä aloin.

Täydellisten naisten kuvia katsellessani minä mietin, miten näiden elämäämme tulvivien kuvien ja niiden välittämien arvojen ja vaatimusten keskellä tyttölapsesta kasvatetaan terveellä itsetunnolla varustettu nuori nainen? Osaanko minä vallalla olevien kauneusihanteiden keskellä luotsata lapseni elämää niin, että hän pystyy kasvamaan juuri omanlaisellaan tavalla kauniiksi ja itseensä tyytyväiseksi ihmiseksi?

Tyttö on kaunis. Noin vilpitön ja hetkessä elävä ihminen on ihan oikeasti uskomattoman kaunis, elää jokaisessa hymyssään ja itkussaan puhtaasti tunteella, on vielä liialla tiedostamisella pilaamaton. Minä teen parhaani, että hänestä aina tuntuisi siltä, kauniilta. Minä haluan että hän viihtyy itsenään, omissa nahoissaan ja omannäköisenään, mittaamatta kuitenkaan sillä arvoaan tai toisten arvoa ja vertaamatta itseään mainostoimistoissa ja muotitaloissa rakennettuihin ihanteisiin. Niin minä haluaisin. Mitenkähän se onnistuu?

Voi kun ihmiseen voisi liimata lapun kuin postilaatikkoon: ”Ei mainoksia, kiitos!”

Turvallisessa sylissä on hyvä opetella asennetta. Eiköhän sillä pärjää.