Jos olisin äiti

Lasketusta ajasta on jo yli viikko enkä minä vieläkään ole äiti, vasta äidintekele. Meitä on yhä kaksi ihmistä sisäkkäin, limittäin, fyysisesti erottamattomat. Sitä toista ihmistä ei vielä virallisesti ole, vaikka siellä se touhuilee omiaan pienessä pehmeässä maailmassaan; liikkuva, toimiva, nukkuva, kuuleva, elävä ja omanlaisensa olento. Se pieni on kuitenkin vielä syntymätön, maailman kirjoissa olematon, äidin pyöreän vatsan muotoinen hahmotelma ihmisestä, kasvonsa salannut ja ennennäkemätön. Me tiedämme että sinä olet totta, mutta voimme vain odottaa ja aavistaa sinulle ääriviivat. Me piirrämme sinut, sinä meidät - sitä lienee vanhemman ja lapsen välinen rakkaus?

Minä en ole niitä ihmisiä, jotka olisivat aina tienneet haluavansa lapsen. Aavistelin, sanoin "ehkä", epäilin, kypsyttelin, annoin asian vain olla, harkitsin. Minä ajattelin olevani liian itsekäs hyväksi äidiksi, liian kiintynyt vapauteeni elää ja tehdä asioita omalla tavallani. Parisuhteeseenkin suhtauduin samasta syystä kriittisesti, sillä tilastollisesti ne vaikuttivat olevan ennemminkin uhkatekijä kuin edellytys onnellisuudelleni.

Mutta aika kulki, ajatus kypsyi, elämässä tekemättä jääneiden must-asioiden lista lyheni ja biologinen kellokin raksutti vaatien päätöksiä. Myös parisuhde alkoi näyttää todellisen voimansa ja kauneutensa, vaikka minun maailmassani nämä kaksi asiaa eivät välttämättä ja automaattisesti kulkeneetkaan käsi kädessä. Olen kuitenkin onnellinen, että ne lopulta limittyivät ja kietoutuivat yhteen, sillä rakkaus kasvattaa rakkautta.

Asiat ja päätökset eivät kuitenkaan olleet yksioikoisia, nopeita tai helppoja. Seuraavan runon kirjoitin lähes kaksi vuotta sitten, pohtiessani oikeasti ja vakavissaan haluanko tulla äidiksi ja jos niin mitä siltä toivoen. Tässä vaiheessa olin jo alkanut uskoa, että lapsi olisi rakkaustarina jonka haluan elämässäni kokea. Aloin myös hiljalleen uskoa, että ehkä minusta todella olisi siihen, ehken edes olisi hullumpi äiti? Ehkä olin äidillisempi kuin uskoinkaan ja ehkei minun toisaalta tarvitsisi olla täydellinen äiti, voisin yhä olla ihan vain minä? Julkaisen tämän nyt, ennen kuin olen äiti. En tiedä tuleeko minusta yhtään tällainen tai tuntuuko se tältä, mutta näin minä kuvittelin kaksi vuotta sitten, kun elämä vielä näytti kovin erilaiselta kuin tänään.

Jos olisin äiti

Jos olisin äiti,
olisin minä luja mutta taipuisa nainen,
herkkä ja sitkeä,
käsissään vettä ja virranpyörteitä,
kohdussaan menneiden sukupolvien liikkeet,
kansojen vaellukset ja taistelu elämästä.

Jos minä olisin äiti,
olisi minussa niin paljon lämpöä,
että sen hehkussa elämä kasvaisi kuin itsestään,
tulvisi yli,
vaatisi saada syntyä ja tulla jaetuksi.

Jos minä olisin äiti,
kärsisin minä oppiakseni välttämättömän,
väsyisin jaksaakseni pakollisen
ja pelkäisin kuollakseni.
Mutta jos minä todella olisin äiti,
sanoisin minä sille kaikelle tervetuloa
ja sille pikkuruiselle punaiselle ja kurttuiselle sanoisin myös.
Heti ensimmäisenä päivänä minä sille sanoisin,
että sinä olet ihme
enkä antaisi sitä koskaan unohtaa.

Jos minä olisin äiti,
opettelisin minä ulkoa kaikki kymmenen varvasta,
olisin aivan hiljaa ja onnesta mykkyrällä
ja laskisin ne yhä uudestaan ja uudestaan.
Ja hyräilisinkin minä,
nauraisin, naurettaisiin molemmat,
ja saattaisin minä vähän kiljahdellakin silkasta olemisen ilosta.
Ja välillä me itkettäisiin, molemmat,
kun minä väsyisin öihin, vaippoihin, huutoon ja unelmien silmäpakoon.
Joskus minä väsyisin siihen vähän,
mutta se ei minuun koskaan.
Tai ei ainakaan heti, ei viiteentoista vuoteen.

Jos minä olisin äiti,
me mentäisiin joskus ihan ilkosillaan päiväunille,
pyöreät pehmeät mahat vastakkain,
karhu ja karhupentu pesässään.
Ja me tehtäisiin peiton alle niin iso pesä että sinne mahtuu kolmekin,
meillä riittäisi kyllä rakkautta koko talveksi.

Jos minä olisin äiti,
tekisin minä pullantuoksuisia kotiasioita,
sellaisia äitiasioita:
askartelisin joulutonttuja ja pesisin kirjopyykkiä,
en unohtaisi neuvolaa ja maalaisin sängyn,
olisin kolmikätinen, käytännöllinen ja järkevä.
Paitsi kaikkina päivinä en olisi.
Joskus sanoisin sille pienelle,
että äidillä on kädetön päivä tänään
ja silloin me syötäisiin roskaruokaa,
jätettäisiin tiskit ja unohdettaisiin laittaa pipo
eikä meitä harmittaisi yhtään.
Me oltaisiin sillä tavalla samasta puusta, äiti ja pieni.
Paitsi silloin kun se pieni ei olisi yhtään:
joskus omena oikein hyppäisi puusta pitkälle
ja minä suutuspäissäni noituisin niin että naapurit kuulee.
Ja niin me riideltäisiin, sovittaisiin, halittaisiin
ja sitten katsottaisiin sohvalla koivet ristissä piirrettyjä.

Jos minä olisin äiti,
se pieni kasvattaisi minut varmasti hyvin.
Opettaisi miten pitää kiinni ja päästää irti,
kuinka olla saatavilla olematta aina vieressä,
moneenko miksi-kysymykseen pystyn vastaamaan päivässä
ja että on mentävä ajoissa nukkumaan.
Minä oppisin kuinka tärkeää on
lukea satu ennen nukahtamista
ja ajatella rakkausajatuksia tärkeistä ihmisistä.
Opettaakohan se myös jaksamaan ainaista haalareiden pukemista
ja kuinka kirjan lukeminen onnistuu rattaita työntäessä?

Jos minä olisin äiti,
haluaisin minä jakaa onneni ja kipuni,
sen kuinka vauva ja elämä potkii vuorotellen,
joskus kilpaakin.
Ihoa ja ääntä ja auttavaa kättä me kaivattaisiin molemmat,
naurua ja tervettä järkeä,
jonkun joka lennättäisi pientä ja sanoisi ”Huiiiii”.
Ja se joku saisi minutkin lentämään niin,
että tuntisin joka solullani olevani nainen ja tärkeä ihminen.
Mutta jos minä olen hyvä äiti,
en minä ota huonoa miestä,
haljua miestä,
riippaa ja raastajaa.
Mieluummin kokonainen äiti
kuin äidin puolikas ja isää ei nimeksikään.

Jos minä olisin äiti,
minä tekisin perheelleni kodin sinne missä on hyvä olla,
missä onni tarttuu seiniin kuin tapetti
ja kaikki muu on vähemmän tärkeää.
Ja välillä lähdettäisiin kauas etsimään koti-ikävää,
seikkailtaisiin
tai nukuttaisiin ystävän sohvalla.

Jos minä olisin äiti,
minä kuuntelisin kyllä ihmisiä,
mutta minä en uskoisi ihan kaikkea
mitä äideistä ja pienistä sanotaan.
Sillä jos minä olisin äiti,
minä haluaisin olla onnellisen lapsen onnellinen äiti
eikä siihen valmista vastausta ole.

Onnellinen elämä,
riemukas ja merkityksellinen.

Jos olisin äiti,
sen minä haluaisin.

Jos olisin äiti.
Ja vaikka en olisi.

Eläimellistä rakkautta yli rajojen

eli huushollissa veraslähtö yöllisiin imetyksiin vaikkei ihmislapsesta ole tietoakaan

Voi katinkontit! Olen jo vähän epäillyt, että jotain vekkulia on tekeillä, kun meidän kiltti-koira-Sani ja musta-kissa-Martta ovat muutamina öinä maanneet niin tiukasti kylki kyljessä. Ovathan ne mitä parhaat kaverukset, mutta useimmiten kuitenkin nukkuvat omillaan, mikä käytännössä tarkoittaa, että Martta valtaa haluamansa paikan joko pehmusteella tai lattialämmityksellä, ja Sanille jää sitten se toinen.

Nyt olen kuitenkin yöllisillä jalkautumisillani (joita siunatussa tilassa siunaantuu väkisinkin) huomannut niiden lyhyen ajan sisällä useamman kerran käpertyneen tiiviisti yhteiselle kiepille. Näky ei ole siinä määrin tavaton, että olisin unenpöpperössä saanut ajateltua orastavaa epäilystäni valmiiksi päätelmäksi asti, mutta viime yönä pysähdyin vihdoin ihan asioikseni katsomaan, mitä kaksikko puuhailee. Ja kyllä vain, aavistukseni piti paikkansa: Sani on alkanut taas imettää Marttaa!

Sani on 3-vuotias, musta, hieman noutajaa muistuttava koirankuonolainen, jonka rotukoktailista tuntuvat puuttuvan kaikenlaiset vähäisimmätkin aggressiivisuus- ja itsesuojeluominaisuudet. Vöhelö se voi olla, mutta läpeensä niin lapanen, että kissan itsetunnolla varustettuna kissana Martta voi viedä siltä vaikka ruoatkin suusta ilman vastalausetta. Sani saattaa tuolloin kyllä luoda meihin kotikiusatun koiran anovan katseen, mutta antaa aina lopulta anteeksi kaikki kissakamunsa tempaukset. Onhan Martta sen paras kaveri ja siinä tarkoituksessa alkujaan taloon otettukin.

Jo pienenä Martta osasi viedä Sanilta vaikka ruoatkin suusta.
Sittemmin ruokailukäytännöistä on onneksi saavutettu yhteisymmärrys.

Välillä kaksikon symbioottinen suhde kuitenkin lyö vähän yli ihmisymmärryksen, sillä tämä on nyt puolentoista vuoden sisällä jo kolmas rupeama, kun Sani on alkanut imettää Marttaa. Kun kissa oli pieni, se oli ihmetyttävää ja hellyttävää, mutta nyt en ole enää aivan varma? Tällä kertaa maitobaari sentään näyttäisi olevan auki vain salaisesti ja satunnaisesti öisin ja maitoa tulee vain nimeksi, joten ehkäpä tämä on jo vähän loiventunut versio kaksikkomme valeraskaudenkaltaisesta ”rakkautta yli rajojen” -järjestelystä.

Sani imettämässä Marttaa joskus silloin, kun kissa oli vielä pieni.

Noh, kyllähän talossa yöllinen imetysrumba pitikin olla alkamassa, mutta pidän tätä silti jonkinlaisena varaslähtönä. Saa nähdä kokoontuuko mustien eläinten liittouma taas ensi yönä yhteiselle unikiepille, jonka keskeltä kantautuu kissan tyytyväisyyttä hyrisevä purrrrrrrr? Vai jokohan minä itse pääsisin tositoimiin, kun laskettu aikakin on jo taas yhden päivän kauempana? Lakanoihin jäävistä maitolänteistä päätellen baari alkaisi olla jo auki, kun vain olisi asiakas. Mutta hei pieni, jos et tule tänään niin tule vasta ensi viikolla. Isona on sitten kivempi juhlia synttäreitä, jos joulupukki ei ole joka vuosi vakiovieraslistalla - niin mukava heppu kuin onkin.

Ja jottein nyt kukaan keksi pistää pystyyn mitään anonyymien kotikiusattujen ryhmää Sanin pelastamiseksi kissavallan alta, niin laitetaan loppun vielä yksi kuva osoitukseksi, että kyllä se osaa puolensakin pitää - ainakin leikin varjolla jos ei muuten.


Sani ja Martta reuhuaa. Kuvauksissa ei vahintoitettu eläimiä.

Ketunkoloteorian alkeet

eli miksei tämä blogi ole yksiulotteinen eikä siinä käytetä sanaa mamma

Minulla oli laskettu aika eilen. En kuitenkaan ole vielä tänäänkään äiti, mutta huomaan deadlinen tarkoittavan, että olen ehtinyt olla viisi viikkoa äitiyslomalla. Hämmentävä, armoitettu äitiysloma. Mihin tämä aika on mennyt?

Ajatusten töistä irti ravistaminen otti hyvinkin pari viikkoa ja muutenkin aika on mennyt melkein vanhalla vauhdilla erilaisia äitiyslomalle lykkäämiäni rästiasioita toimittaen sekä sosiaalista ja kulttuurista kuntoa hoitaen ”nyt kun vielä ehtii”. Tuusausta, tuusausta. Eräänä aamuna kuitenkin katselin aamukahvikuppini äärellä ensilumen hiljentämää maisemaa ja havahduin vihdoin siihen, että kohta tämä kaikki oikeasti muuttuu: ensimmäistä kertaa vuosiin aikaa ja elämää ei rytmitä työ, kalenteri, sovitut menot ja omat päähänpistot, vaan ensisijaisesti pieni vauva. Päivät ovat yhteisten aamujen, iltapäivien, iltojen ja öiden jatkumo. Niiden rytmi ei ole minun tuttu rytmini, mutta elämän sisältöä ei myöskään määritä mikään tai kukaan ulkopuolelta. Kalenteri on tyhjä, palaverit peruttu, aamulla ei ole mitään mistä myöhästyä.

Oivallus yhtä aikaa hirvitti ja viihdytti: tuleeko minusta väkisinkin hieman tylsä, alati kalsareissa kulkeva kotimonsteri ja päiväsarjojen vanki vai täysin siemauksin uudesta elämänvaiheesta ja vauvantuoksuisesta arjesta iloitseva, onnesta hehkuva nainen? Kun se on joskus ohi, hujahtiko se salakavalasti kuin pitkä ”ihan kiva” viikonloppu vai jättikö kirkkaat, kauniit jäljet muistojen aarteistoon? Entä osaanko irtautua turhasta kiireestä ja suorittamisesta, olla ihmistaimen ihmeellisyyden hämmästyttämä äiti ja samalla ympäröivästä maailmasta kiinnostunut minä?

Tästä pääsemmekin vihdoin otsikon äärelle, minulle rakkaaseen ketunkoloteoriaan. Ajatuksen ydin on, ettei ihminen ei ole vain yksi rooli, yksi selkeärajainen näkemys, tunne tai ajatus, vaan sisäisen maailmamme onkaloista on hyvä olla useampi käytävä ulos: erilaisia asioita, kiinnostuksenkohteita, ihmisiä, tunteita, tuuletuskanavia ja ristiriitaisiakin polkuja, jotka eivät silti sulje toisiaan pois. Oikeassa ja väärässä olemista, vimmaa ja tyyneyttä, rokkia ja sinfoniaa, elämän väreilyä ja väsymistä, karjalanpaistia ja valmispitsaa, haavoittuvaa rehellisyyttä ja kipakkaa sarkasmia, anarkiaa ja kompromisseja, huumoria ja tarinoita siitä kuinka se pääsi loppumaan. Tällaista elämää minä haluan elää, tällainen äiti olla.

Ja siitä se ajatus sitten lähti: olisikohan minulla nyt taas aikaa blogin kirjoittamiselle? Idea oli kutkuttava ja se olisi yksi tapa pitää omat ajatukset vireinä. Toisaalta minua hieman epäilytti, että kyse saattoi olla ensikertalaisen äidin ajankäytöllisestä illuusiosta, sillä lapsi tulee kuulemma viemään kaikki päiväni ja yöni eikä muulle jää aikaa. Tai jos aikaa sitten jääkin, niin jaksamista ei. Onnistuin kuitenkin pitämään kolmen kuukauden ajan Tansanian taivaan alla -blogia, vaikka yksi ainut nettikahvilassa käynti tarkoitti liikkeellelähtöä ennen aamun sarastusta, noin 13 tunnin päiväreissua, 10 kilometrin kävelyä ja useamman tunnin poukkoilua ääriään myöten täyteen tupatussa pikkubussissa. Ei kai tämä nyt voi olla ajankäytöllisesti hankalampaa järjestää kuin se. Eihän..?

Toinen olennainen kysymys kuului, olisiko tässä uudessa elämänvaiheessa aidosti mahdollista tutkailla ja sanoittaa elämää ja asioita niin, että sekaan eksyisi edes jokunen uusi, luova, hauska tai mielenkiintoinen ajatus maailmanmenosta? Sillä ei, minä en halua kirjoittaa ”mammablogia” ja voisinkin luvata, etten enää kertaakaan käytä täällä sanaa mamma. Ja kyllä, tässä blogissa puhutaan myös äitiydestä ja vauva-arjesta. Itse en vain jaksa hirveästi innostua kirjoituksista, joiden suurin anti on tiedottaa, että ”meidän Jasper oppi potalle”. Varjelkoon, etten siihen sortuisi.

Kuka minä olen ja miten se näkyy blogissa?

Tänään minä olen 35-vuotias, viimeisillään raskaana oleva nainen, joka yrittää ajatuksissaan irtautua joskus liiankin hallitsevana näyttäytyneestä työelämästä ja opetella äidiksi. Minä olen vastuunkantaja ja hunsvotti, itseironinen, vakavamietteinen ja hupaisa minä, älyn ja logiikan ystävä, maailman vinoumille virnistelijä. Kaiketi minä ja blogini olemme hieman samannäköisiä?

Minä olen ystävä, sisko, tytär, tuttava, yhdistysaktiivi, naapuri, nettituttu, exä, lapsenlapsi, tuore omakotitaloasuja, veronmaksaja, opettajaopiskelija ja ”Miss on mun avaimet 2010” eli lievä adhd-tapaus. Ehkä nämä näkyvät blogissa? Olen myös rakastava ja rakastettu nainen ja avopuoliso. Kahden itseriittoisena itseään pitäneen vilpitön, karikoin koeteltu, hurmaava ja ehkä hieman epäsovinnainenkin sydänmerensukellus on jättänyt sillä tavoin syviä ja kauniita jälkiä, että jotain niistä heijastunee kirjoituksiinikin. Ja kun nyt rakkaista puhutaan, niin saattavatpa täällä joskus vilahtaa omine edesottamuksineen myös perheeseen kuuluvat kissa, koira ja kesyrotat.

Minä pidän aidoista ihmisistä, rouheasta musiikista, matkustamisesta, hyvistä keskusteluista, auringonpaisteesta, paikkojen ja tunnelmien löytämisestä vahingossa, käsin tehdyistä koruista, laiskoista sunnuntaiaamuista ja oivalluksista. Minä inhoan pikkusieluisuutta, omaa äidinkieltään hallitsemattomia toimittajia, kävelemistä liukkaalla, yhdentekeviä tusinaiskelmiä, naistenlehtien tyrkyttämää maailmankuvaa, asioiden ahtaan fundamentalistista tulkintaa, tökeröä käytöstä, taipumustani epäjärjestelmällisyyteen ja anjovista. Näkynee blogissa?

Ja kyllä, minulla on taipumus kirjoittaa pitkästi, mutta tavoite tiivistää ajatuksia jatkossa myös lyhyesti ja napakasti :)