Penska ja penkkiurheilu

Meidän perheessä on ollut tapana käydä aika aktiivisesti erilaisissa kulttuuririennoissa kuten teatterissa, konserteissa ja elokuvissa. Pieni lapsi asettaa kuitenkin rajoitteita tällaiselle harrastuneisuudelle, sillä kesken taiteellisen elämystarjonnan yleisöstä mahdollisesti pärähtävä "Ääääääääää-yyy-ääää!" ei kaiketi saa kanssaeläjiltä suopeaa vastaanottoa. Ja harvan vauvan vakiovarustukseen kuuluu äääyy-vapaat asetukset.

Jottei perheen yhteinen kulttuurikuntoilu aivan lässähtäisi, olemme ratkaisseet asian siirtämällä kohdennusta enemmän ruuminkulttuurin suuntaan eli penkkiurheiluun. Urheilupaikat ja -tapahtumat kun ovat luonteeltaan sellaisia, että äänen voimallinen käyttö on jopa suotavaa tunnelman nostattamiseksi eikä kenenkään mahdollinen omalta paikalta pois vaeltelu häíritse muiden elämää ja eläytymistä.

Lajityyppi ei ole perheessämme uusi, mutta kieltämättä allekirjoittanut on vasta viime vuosina alkanut mainittavammin aktivoitua tällä saralla. Ja edelleenki olen lajivalikoiva: jalkapallo ja lentopallo on oikein jees, salibandy ja jääkiekko päivän mielialasta riippuen ja pesäpalloon sekä aivan erityisesti koripalloon vaaditaan jo taidokasta maanittelua; en vaan edelleenkään kunnolla tajua mitä kentällä tapahtuu. "Mikä virhe??"

Tältä pohjalta tytönkin penkkiurheilu-ura on aloitettu siitä missä äidin aita on matalin: lentiksestä ja salibandystä. MuurLe-Lakkapää playoff-matsi ei ehkä ollut paras pelinavaus, koska meteli oli oikeasti kova, mutta pari erää säpsyttyään ja tarkistettuaan aina aplodien aluksi minun ilmeestäni miten tilanteeseen oli syytä suhtautua, tyttö päätti viihtyä. Tosin mainoskuulutukset oli oikeastikin niin kovalla, että itseäkin otti korviin. Luulin että vasta mahdolliset rokkikeikat patistaisivat meidät kuulosuojainten ostoon, mutta..?

Tuon jälkeen divarikarsinta O2-Merikoski oli jo ihan kevyttä kenttäkeittoa, paitsi että eturiviin ei kannata kaukalon kanssa parkkeerata, jos haluaa olla aivan varma ettei pallo tai pelaaja syöksy syliin. Vähän piti tytön välillä mutristella, mutta kyllä sellaiset teurastus-lukemat voi saadakin alahuulen hiukan väpättämään. Ja vanhemmat toteamaan, että kyllä hyvä sauna aina huonon säbän voittaa - kuitenkin.

Että kyllä sitä tällä tavallakin tulee viihdytetyksi, vaikka kieltämättä odotan jo innolla kesän ulkoilmakonserttien tarjontaa, sillä avaran taivaan alle mahtuu taas ääntäkin ihan eri tavalla virallisen virren lisäksi, JOS nyt just sattuisi se mielenharmistus sille kohtaa. Vaikka niinhän tuo näyttäisi olevan, että mitä enemmän häsää ja taustahälyä, sitä tyytyväisempi tyttö. On se, äitiinsä tullut.

Ruoan hinnasta ja vähän tinkimaidosta

Nuristessani kallistuneesta ruokalaskusta, en varmaankaan voi vielä vedota perheellisyyteeni. Nuorimmainen elää vielä ravintonsa suhteen omavaraistaloudessa enkä minkäkään syö ihan kahden edestä. Mutta kaupan hyllyjen välissä joutuu kerta toisensa jälkeen äimistelemään, että näin paljonko se tämäkin asia X nykyään maksaa. Satunnaisesti vielä muuttelen hintoja vanhakantaisesti markoiksi ja sitten tästä vertailusta vasta lystiä tuleekin, siitäkin huolimatta vaikka aika ja inflaatio olisi kuinka toinen.

Ja eipä siinä, jos sillä rahalla saisi laatua ja tuottajatkin asianmukaisen osansa, mutta prosessoituja eineksiä, vähemmän-reilun-kaupan tuotteita ja ekologisesti suorastaan älyttömiä pakkauksia on pullollaan suurin osa hyllyistä. Ehkä hygienistä, tehokasta ja teollisessa mielessä laadukasta, mutta suurelta osin jotain ihan muuta kuin aitoa tai lähellä tuotettua. Noh, tässä saamme kyllä me kuluttajatkin katosa peiliin. Mutta olisiko muitakin tahoja, joihin tässä kannattaisi suunnata katseensa vai nurisenko turhasta, onko hintojen nousu väistämätön fakta?

Europarlamentaarikot Satu Hassi ja Tarja Cronberg ovat jättäneet EU:n komissiolle kirjallisen kysymyksen vähittäiskaupan keskittymisestä ja S-ryhmän ja Keskon mahdollisesta määräävän markkina-aseman väärinkäytöstä. Tässä asian avaamiseksi Hassin blogikirjoitus mm. siitä, mitä tapahtui alvin alessa, jota nyt kaavaillaan taas nostettavaksi: Kauppa rohmusi itselleen ruuan arvonlisäveroalen - ja enemmänkin.
Nostivatko kaupat hintojaan voidakseen laskea niitä saman verran tulevassa alv-alennuksessa ja voidakseen sanoa, että ale meni täysimääräisesti hintoihin? Hintojen nousua selitetään sillä, että raaka-aineet ja energia kallistuvat, mutta onko sen varjolla peitelty myös muutos, jossa kauppa on alkanut ottaa tuotteista yhä suuremman siivun?

Miksi meillä on suuri määrä suuria marketteja, jos ei se tarkoitakaan sitä, että suurissa sisäänostoissa saatu säästö siirtyy kuluttajien eduksi? Miten kaksi ketjua voi käytännössä monopolisoida koko elintarvikemyynnin kenenkään älähtämättä ja miten ihmeessä niille aina löytyy kaavoituksessa ne parhaat liikepaikat, olipa se sitten marketti tai ABC? Kuinka saada hintakilpailua syntymään ja pienten tuottajien tuotteita kauppoihin, kun myös elintarviketeollisuudessa kourallisella yrityksiä on käsissään valtaosa markkinoista (Taloussanomat: Nämä 15 päättävät ruokalaskus suuruuden)? Onko oikein, että tuottajan pitää maksaa vastikkeetonta "markkinointirahaa" saadakseen tuotteensa kaupan hyllylle?

Minä en viime kädessä tiedä asiasta paljoa, kunhan ihmettelen ääneen. Asiasta tarkemmin kiinnostuneiden kannattaa tutustua Seppo Konttisen viime syksynä julkaistuun kirjaan Suomalainen ruokalasku, josta tässä Taloussanomien tekemä tiivistelmä: 20 syytä miksi ruoka maksaa Suomessa liikaa.

Ja vielä siitä maidosta. Marketit lisii ja paisuu, mutta samaan aikaan tuottajien oma tuotejalostus ja suoramyynti on tehty byrokratialla lähes mahdottomaksi. Esimerkiksi tinkimaitoa saa myydä tilalta suoraan kuluttajalle enintään naurettavat 2500 litraa vuodessa. (EL 23/2006, 13 §, 2 mom., kohta 11), koska siihen sisältyviä riskejä halutaan näin hallita.  Tahdon tinkimaitoa! Olen haaveillut jo tovin siirtymisestä aitoon maitoon, mutta saatavuus on ollut ongelma. Jokohan nyt olisin riittävän tuohtunut, jotta jaksaisin etsiä itselleni oman maidontuottajan?

Minna C. ja tasa-arvo

Tänään on idolini Minna Canthin ja tasa-arvon päivä – eläköön ja hurraa sille! 1800-luvun poulivälissä syntynyt Canth oli aikaansa edellä oleva kirjailija, lehti- ja liikenainen, naisten ja köyhien puolestapuhuja  ja muutenkin hyvin aktiivinen yhteiskunnallinen ja kulttuurinen vaikuttaja. Hän oli myös seitsemän lapsen yksinhuoltaja ja hänen Kuopion kotinsa Kanttila oli kulttuuriväen ja aatteiden kiihkeä kohtaamispaikka.

Arvostukseni ja ihailuni Minnaa kohtaan on peruja jo lapsuuteni Kuopiosta, missä Canthin nimeen ei voinut olla törmäämättä. Kotini myös sijaitsi Minna Canthin puiston ja sitä vartioivan patsaan kanssa samassa korttelissa, joten lukuisat kerrat leikin Minnan valvovien silmien alla, hänen muhkean olemuksensa huokuessa pronssisena kuvanakin vahvaa läsnäoloa.

Sen verran voimakasta oli ihailuni jo tuolloin, että ylioppilaaksi valmistuttuani tein hieman vapaamuotoisemman ”kiitoskortin”, jossa vaihdoin oman pääni Minnan patsaan hartioille osoitukseksi siitä, millaisia arvoja ja tekoja kohti halusin tulevaisuuteni suuntautuvan. Aika isoihin saappaisiin itseni siinä idealistisesti istutin, mutta vaikka panokseni onkin esikuvaani vaatimattomampi, uskallan väittää aidosti edenneeni elämässä Minnan viitoittamalla tiellä.

Muun muassa laaja-alainen kiinnostus maailmaa ja sen ilmiöitä kohtaan, heikompien puolustaminen ja tasa-arvon edistäminen ovat asioita, joiden takia haluan tänään juhlia Canthia. Minna vaikutti aikana, jolloin taistelu näiden asioiden puolesta vaati paljon enemmän rohkeutta, sinnikkyyttä, kyvykkyyttä ja itseen kohdistuvan arvostelun ja moralisoinnin kestämistä kuin nykyään, joten tunnen kieltämättä pienen piston sydämessäni siitä, etten itse ole tehnyt enempää kuin olen, vaikka historian uudisraivaajat ovat jo tallanneet laveammat ladut meille perässä tulijoille.

Mutta olkoon minun pieni vaatimaton tekoni tasa-arvon puolesta tänään tämä kirjoitus: muistuttakoon se siitä, ettei yhteiskunnallinen huolenpito vähäosaisista, yleinen tasa-arvo tai naisen asema täysivaltaisena kansalaisena ole ollut itsestäänselvyys, vaan taistelun tulos. Ja kun katsoo ympärilleen nyt, kuuntelee uutisia ja ihmisiä, voi havaita ettei tasa-arvo ja saavutettu hyvä myöskään säily ilman taistelua.

Tasa-arvo on siis todellakin arvo, ei itsestäänselvyys, ja se vaatii yhä puolustamista; isoja ponnistuksia ja päätöksiä yhtä lailla kuin aivan pieniä arkisia tekoja. Puolustajakseen se tarvitsee ihmisiä; viitseliäitä, rohkeita, tavallisia, erityisiä ihmisiä – sellaisia kuin sinä ja minä ja Minna C.