Tänään on idolini Minna Canthin ja tasa-arvon päivä – eläköön ja hurraa sille! 1800-luvun poulivälissä syntynyt Canth oli aikaansa edellä oleva kirjailija, lehti- ja liikenainen, naisten ja köyhien puolestapuhuja ja muutenkin hyvin aktiivinen yhteiskunnallinen ja kulttuurinen vaikuttaja. Hän oli myös seitsemän lapsen yksinhuoltaja ja hänen Kuopion kotinsa Kanttila oli kulttuuriväen ja aatteiden kiihkeä kohtaamispaikka.
Arvostukseni ja ihailuni Minnaa kohtaan on peruja jo lapsuuteni Kuopiosta, missä Canthin nimeen ei voinut olla törmäämättä. Kotini myös sijaitsi Minna Canthin puiston ja sitä vartioivan patsaan kanssa samassa korttelissa, joten lukuisat kerrat leikin Minnan valvovien silmien alla, hänen muhkean olemuksensa huokuessa pronssisena kuvanakin vahvaa läsnäoloa.
Sen verran voimakasta oli ihailuni jo tuolloin, että ylioppilaaksi valmistuttuani tein hieman vapaamuotoisemman ”kiitoskortin”, jossa vaihdoin oman pääni Minnan patsaan hartioille osoitukseksi siitä, millaisia arvoja ja tekoja kohti halusin tulevaisuuteni suuntautuvan. Aika isoihin saappaisiin itseni siinä idealistisesti istutin, mutta vaikka panokseni onkin esikuvaani vaatimattomampi, uskallan väittää aidosti edenneeni elämässä Minnan viitoittamalla tiellä.
Muun muassa laaja-alainen kiinnostus maailmaa ja sen ilmiöitä kohtaan, heikompien puolustaminen ja tasa-arvon edistäminen ovat asioita, joiden takia haluan tänään juhlia Canthia. Minna vaikutti aikana, jolloin taistelu näiden asioiden puolesta vaati paljon enemmän rohkeutta, sinnikkyyttä, kyvykkyyttä ja itseen kohdistuvan arvostelun ja moralisoinnin kestämistä kuin nykyään, joten tunnen kieltämättä pienen piston sydämessäni siitä, etten itse ole tehnyt enempää kuin olen, vaikka historian uudisraivaajat ovat jo tallanneet laveammat ladut meille perässä tulijoille.
Mutta olkoon minun pieni vaatimaton tekoni tasa-arvon puolesta tänään tämä kirjoitus: muistuttakoon se siitä, ettei yhteiskunnallinen huolenpito vähäosaisista, yleinen tasa-arvo tai naisen asema täysivaltaisena kansalaisena ole ollut itsestäänselvyys, vaan taistelun tulos. Ja kun katsoo ympärilleen nyt, kuuntelee uutisia ja ihmisiä, voi havaita ettei tasa-arvo ja saavutettu hyvä myöskään säily ilman taistelua.
Tasa-arvo on siis todellakin arvo, ei itsestäänselvyys, ja se vaatii yhä puolustamista; isoja ponnistuksia ja päätöksiä yhtä lailla kuin aivan pieniä arkisia tekoja. Puolustajakseen se tarvitsee ihmisiä; viitseliäitä, rohkeita, tavallisia, erityisiä ihmisiä – sellaisia kuin sinä ja minä ja Minna C.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti