lauantai 1. joulukuuta 2012

Huono huumorintaju, hyvä viihtyvyys?

En tiedä onkohan meidän lapsella hyvä vai sittenkin huono huumorintaju, kun aamulla tajusi 11 kuukauden elämänkokemuksella, että on hulvattoman hauskaa, kun äiti pudottaa karjalanpiirakan puolikkaan kananmunineen päivineen kahvikuppiin. Tyttö hörähti nauramaan niin refleksinomaisesti, että aivan hämmennyin vilpittömyydestä. Voisi luulla että lapsi jäljittelisi tilanteessa vanhempansa suhtautumista (tässä: hitto, ääh, eikä!), mutta tämäpä tietää jo maailmasta niin paljon, että onhan se nyt hulvatonta tilannekomiikkaa, kun toinen kokee hups-hetken ja molskauttaa ruoat mukiin ja kahvit pöydälle.

Olen viime aikoina muutenkin pudotellut tavaroita enemmän kuin suotavaa tai normaalia on, puhunut kuin puhihäiriöinen (sanat sekoaa ja kirjaimet vaihtelee sanassa paikkoja kuin lukihäiriöisen lukiessa) ja muun muassa soseuttanut etusormeni sauvasekoittimella. Se näytti siltä kuin minikokoinen Freddy Krueger olisi vieraillut, ja koko juttu oli klassisuudessaan niin ilmeistä idiotismia, että huono on selitellä. Vaikka siis tunnun taantuneen jonkinlaiseksi potentiaaliseksi käveleväksi vahingoniloisen virnuilun aiheeksi, niin siihen tyttö ei onneksi vielä kykene, vaan tämän viimeisimmänkin  kohdalla noudatti tunnollisesti sitä mainittua jäljittelyteoriaa; siis säikähti.

Noin pieni ei ehkä vielä osaa olla vahingoniloinen eikä naura toisen kustannuksella ilkeästi, mutta joskus tuo ajoitus on kyllä aika viiltävä. Jouduttiin käymään eilen lääkärillä ja tuuli niin lujaa, että jopa minäkin muistin laittaa kävelymatkalle pipon päähän. Kun oltiin lähdössä pois, vedin käytävällä ulkovaatteet niskaan ja viimeisenä pipon. Ja kuten jo ehkä arvasittekin, silloin se tapahtui: lapsi katsoi minua ja pipoani ja purskahti nauruun. Kiva. Ja se pipokin on oikeasti ihan kiva. (Tai ainakin lämmin.) Ja kun nyt kerran huumorin äärellä ollaan, niin vähän vielä ironiaa: mentiin lääkärille useana yönä toistuneen oksentamisen takia ja lähdettiin sieltä korvatulehdusdiagnoosin kanssa. Lastentaudeissa on selvästikin jotain ihan omia omituisuuksiaan.

Ja jos nyt ei ihan varsinaista huumoria, niin jonkinlaista itsensä viihdyttämistä tyttö osaa jo harrastaa hyvinkin vaatimattomilla eväillä. Viikon ykkössuosikki lienee ollut vitamiinipurkin pahvinen pakkauslaatikko (ks. kuvat), jota piti työntää erilaisiin koloihin, nostaa tuolille, tarjota koiralle, kuljettaa mukana ja tiputtaa hellan kahvatangon välistä lattialle, poimia ja toistaa taas sama. Hyväksi kakkoseksi pääsi avaamaton, iso ja ihanan rapiseva nenäliinapaketti, jota piti heitellä, taputella, kuljetella, nostella eri paikkoihin, viedä käsien välissä niskan taakse ja taas eteen, raapia ja pyöritellä pitkin lattioita.

Tieteellisesti kehitetyt ja pedagogisesti pohditut virikelelut on amatööreille.