Tämä tajuama iski, kun kuljeskelin kirpparilla hypistellen
puolitoistavuotiaalle neidillemme syysvaatteita. Jotain lastenvaaterikasta pöytää
penkoessani (tämän lajityypin oppii äitinä nopeasti bongaamaan, siinä missä
joku muu löytää lasikipot ja toinen parhaat kirja- tai kenkäapajat) käteeni
osui pikkuruiset potkuhousut, sellaiset aivan minikokoiset raidalliset
retropöksyt. Ja silloin sen tajusin: näin pieni vauva meillä kohta taas on,
näin pieniä vaatteita meillä kohta taas vaihdetaan, näin pienestä se lähtee aivan
uusi ja täysin ainutlaatuinen elämä!
Olen tainnut suhtautua tähän toiseen raskauteeni vieläkin
praktisemmin kuin edelliseen, joka jouhevasta sujumisestaan ja rauhallisesta
asennoitumisestani huolimatta oli väistämättä monin tavoin mullistava. En
hössöttänyt tai huolehtinut tuolloinkaan suuremmin, mutta ensimmäinen raskaus on
aina täysin uudenlaisen elämänvaiheen alku täynnä iloa, ihmetystä, odotusta ja
jännitystä. Kaikki on uutta ja ihanasti ihmeellistä, mutta samalla mielessä
pyörii paljon kysymyksiä: millainen äiti haluaisin olla, millainen äiti minusta
todella tulisi, kuinka kaikki sujuisi, saisinko nukkua yöni, kuinka jaksaisin? Entäpä
ne uuden tulokkaan käyttöohjeet; löytyykö ne sisäsyntyisesti vai onko sitä ihan
kuutamolla ensi alkuun?
Nyt olen jo saanut monia vastauksia silloisiin kysymyksiini, vaikka
äitinä olemisesta opin yhä päivä päivältä uutta eli valmista ei taida tulla
ihan heti – tai luultavasti koskaan. Sen verran kokemus on kuitenkin karttunut,
että toisen raskauden myötä en ole enää pohtinut tuon tapaisia asioita yhtä
paljon tai yhtä syvällisesti. Toisaalta tilalle on toki tullut uusia kysymyksiä:
millainen isosisko esikoisesta tulee, kuinka saan arjen ja päivärytmin
toimimaan kahden lapsen kanssa, millaiset nukkuma- ja huonejärjestelyt olisi
syytä tehdä, onko omasta jaksamisesta huolehtiminen jatkossa vaikeampaa vai osaanko sen jo tai että onkohan uusi tulokas kuinka saman- tai erilainen kuin
ensimmäinen? Olen siis kyllä valmistautunut ajatuksissani, mutta en ole esim. käynyt
säännöllisesti raskauslaskurin kautta katselemasta, miten vatsassani juuri tänään
kehitytään, muistellut omia lapsuuskokemuksiani tai lueskellut äidiksi
tulemiseen ja vauvan kasvamiseen liittyviä kirjoja.
Moni asia ja oire raskauteen liittyen on myös ehtinyt
unohtua aivan autuaasti parissa vuodessa, joten tuon tuosta sitä yllättyy, että
tämmöinenkin juttu tosiaan, tätähän se raskaana oleminen tosiaan teettää. Lienee
siis mahdollista, että ensimmäisellä kerralla koin myös vastaavan ahaa-elämyksen
jossain raskauden vaiheessa ja olen vain unohtanut? Muistan kyllä tuolloinkin sanoneeni,
että aloin olla tosissaan raskaana vasta ihan viimeisinä kuukausina, mutta luulisin
tarkoittaneeni lähinnä fyysistä olotilaa? Mene tiedä. Nythän tämä uusi raskaus
alkaa olla siinä vaiheessa, että housut alkaa jo kiristää ja lapsi potkia
jumppailee päivittäin eli fyysisesti olen jo hyvin tietoinen, että meitä on kaksi.
Silti sitä ei vaan ole osannut ihan todella tajuta olevansa raskaana, uuden
elämän kantaja, taas uudenlaisen vaiheen edessä. Paitsi että eilen tajusin.
Pyörittelin minimaalisen pieniä 50-kokoisia potkuhousuja
aikani ja mietin nostalgisesti vastasyntyneen herneen kokoisia varpaita, vielä aivan
kapeita kinttuja, huterasti paikkaansa hakevaa päätä ja napaa joka yhä
muistuttaa yhdeksän kuukauden yhteydestämme. Vaipanvaihto, imetys ja mahan
päällä tuhiseva sirrisilmä piirtyivät eteeni kuin ihana uni tai vanhan
ystävän kuva. Valvotut yöt, mystiset itkun aiheet, kipeät paikat tai
synnytystuska eivät mahtuneet siihen kuvaan, niitä ei ollut, ne eivät
merkinneet mitään.
Ostin ne potkarit, vaikka meillä on vauvanvaatteita ennestään
aivan tarpeeksi. Ostin vaikka tuntui, että voiko se uusi pieni oikeasti
edes mahtua tuon kokoisiin pöksyihin, vaikka kuinka pieni olisikin?
Kotimatkalla tirautin vielä pienet onnelliset kyyneleet, raskauteni
ensimmäiset. Hyvänen aika, meillehän tulee vauva!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti