Nuha ja elämä, ohimeneviä vaiheita

Jos ei tämä vauva-aika taas muuta olisikaan opettanut (vaikka luultavasti ehkä on?), niin ainakin sen, että lasten kanssa kaikki on aina "vaihe". Juuri kun ehtii miettiä, että meillä on vauvankin kanssa nukuttu suht hyvin ja yösyömisten välitkin oli jo mukavasti pidentyneet ihan itsestään, huomaat herääväsi ties monettako yötä ties monettako kertaa laittamaan tuttia suuhun ja hyssyttämään.

Viime yö oli homman huippu, kun pieni oli nuhassa ja nukkuminen siksi vaikeaa. Nukkumaan mentyäni heräsin ensimmäisen tunnin aikana viisi kertaa, 10-15 minuutin välein. Sen verran on päässyt kertymään univelkaa, että melkein joka välissä olin kuitenkin ehtinyt nukahtaa uudestaan. Neljään asti hoipperoin oman ja vauvan sängyn väliä ja nukuin pisimmillään ehkä reilun puoli tuntia putkeen, sitten kokeilin ottaa pienen viereen nukkumaan, mutta kun siitä tuli vain enemmän huutoa enkä halunnut herättää miestä ja isompaa lasta, lähdimme vauvan kanssa pariksi tunniksi nojatuoliin nukkumaan. Siinä sain itsekin nukuttua yön ensimmäisen ja viimeisen täyden tunnin pätkän.

Aamulla kuudelta ilmoitin miehelle, että nut on sun huki, pakko saada pari tuntia unta, että selviän päivästä. Kolme tuntia aamu-unta auttoi jo paljon ja päivä on mennyt ihmeen hyvin, vaikka toissayön lievempi versio samasta asiasta aiheutti eiliseksi ihan kamalan uuvutuksen. Nuhan takia olin kuitenkin osannut varautua tähän viimeisimpään yöhön oikealla asenteella, mikä auttaa paljon. Kun varautuu valvomaan, turhautuminen ei tule niin äkkiä.

Mutta ei se kuulkaa mitään, kaikki on vaihetta - tämäkin. Nuhat on sentään lyhyitä vaiheita, jotkut muuta päänvaivan aiheuttajat vähän pidempiä, mutta jonain päivänä kaikki on toisin, edessä ihan toisenlaiset murheet ja ilot. Se on se haikeus ja hienous näiden pienten kanssa: sekä hyvä että hankala on niin ohimenevää.

Sitä paitsi vanhemman lapsen kasvatuksessa olen tänään tuntenut olevani ainakin yhdessä asiassa noin kymmenen vuotta tavoitteitani edellä, kun hän tänään ihan oma-aloitteisesti imuroi omat sotkunsa keittiöstä. Ei huonosti kaksivuotiaalta, varsinkin kun ensin oli tosi reippaasti ollut purkamassa halkokuormaa liiteriin. Menihän siitä ajasta osa kottikärryissä loikoillessakin, mutta tyttö teki kyllä hommiakin ihan alusta kärryn loppusiivouksiin asti.

Mutta ehkä tämäkin on vaihe - ehkä silloin kymmenen vuoden päästä en saa sitä teiniä enää millään imuroimaan - niinkö se menee?

Reipas halkotalkoolainen. Ollaanko tässäkin ohimenevien vaiheiden äärellä? Jos näin, niin niistä - kuten monesta muustakin - lienee syytä nauttia erityisellä huolella.