Ketunkoloteorian alkeet

eli miksei tämä blogi ole yksiulotteinen eikä siinä käytetä sanaa mamma

Minulla oli laskettu aika eilen. En kuitenkaan ole vielä tänäänkään äiti, mutta huomaan deadlinen tarkoittavan, että olen ehtinyt olla viisi viikkoa äitiyslomalla. Hämmentävä, armoitettu äitiysloma. Mihin tämä aika on mennyt?

Ajatusten töistä irti ravistaminen otti hyvinkin pari viikkoa ja muutenkin aika on mennyt melkein vanhalla vauhdilla erilaisia äitiyslomalle lykkäämiäni rästiasioita toimittaen sekä sosiaalista ja kulttuurista kuntoa hoitaen ”nyt kun vielä ehtii”. Tuusausta, tuusausta. Eräänä aamuna kuitenkin katselin aamukahvikuppini äärellä ensilumen hiljentämää maisemaa ja havahduin vihdoin siihen, että kohta tämä kaikki oikeasti muuttuu: ensimmäistä kertaa vuosiin aikaa ja elämää ei rytmitä työ, kalenteri, sovitut menot ja omat päähänpistot, vaan ensisijaisesti pieni vauva. Päivät ovat yhteisten aamujen, iltapäivien, iltojen ja öiden jatkumo. Niiden rytmi ei ole minun tuttu rytmini, mutta elämän sisältöä ei myöskään määritä mikään tai kukaan ulkopuolelta. Kalenteri on tyhjä, palaverit peruttu, aamulla ei ole mitään mistä myöhästyä.

Oivallus yhtä aikaa hirvitti ja viihdytti: tuleeko minusta väkisinkin hieman tylsä, alati kalsareissa kulkeva kotimonsteri ja päiväsarjojen vanki vai täysin siemauksin uudesta elämänvaiheesta ja vauvantuoksuisesta arjesta iloitseva, onnesta hehkuva nainen? Kun se on joskus ohi, hujahtiko se salakavalasti kuin pitkä ”ihan kiva” viikonloppu vai jättikö kirkkaat, kauniit jäljet muistojen aarteistoon? Entä osaanko irtautua turhasta kiireestä ja suorittamisesta, olla ihmistaimen ihmeellisyyden hämmästyttämä äiti ja samalla ympäröivästä maailmasta kiinnostunut minä?

Tästä pääsemmekin vihdoin otsikon äärelle, minulle rakkaaseen ketunkoloteoriaan. Ajatuksen ydin on, ettei ihminen ei ole vain yksi rooli, yksi selkeärajainen näkemys, tunne tai ajatus, vaan sisäisen maailmamme onkaloista on hyvä olla useampi käytävä ulos: erilaisia asioita, kiinnostuksenkohteita, ihmisiä, tunteita, tuuletuskanavia ja ristiriitaisiakin polkuja, jotka eivät silti sulje toisiaan pois. Oikeassa ja väärässä olemista, vimmaa ja tyyneyttä, rokkia ja sinfoniaa, elämän väreilyä ja väsymistä, karjalanpaistia ja valmispitsaa, haavoittuvaa rehellisyyttä ja kipakkaa sarkasmia, anarkiaa ja kompromisseja, huumoria ja tarinoita siitä kuinka se pääsi loppumaan. Tällaista elämää minä haluan elää, tällainen äiti olla.

Ja siitä se ajatus sitten lähti: olisikohan minulla nyt taas aikaa blogin kirjoittamiselle? Idea oli kutkuttava ja se olisi yksi tapa pitää omat ajatukset vireinä. Toisaalta minua hieman epäilytti, että kyse saattoi olla ensikertalaisen äidin ajankäytöllisestä illuusiosta, sillä lapsi tulee kuulemma viemään kaikki päiväni ja yöni eikä muulle jää aikaa. Tai jos aikaa sitten jääkin, niin jaksamista ei. Onnistuin kuitenkin pitämään kolmen kuukauden ajan Tansanian taivaan alla -blogia, vaikka yksi ainut nettikahvilassa käynti tarkoitti liikkeellelähtöä ennen aamun sarastusta, noin 13 tunnin päiväreissua, 10 kilometrin kävelyä ja useamman tunnin poukkoilua ääriään myöten täyteen tupatussa pikkubussissa. Ei kai tämä nyt voi olla ajankäytöllisesti hankalampaa järjestää kuin se. Eihän..?

Toinen olennainen kysymys kuului, olisiko tässä uudessa elämänvaiheessa aidosti mahdollista tutkailla ja sanoittaa elämää ja asioita niin, että sekaan eksyisi edes jokunen uusi, luova, hauska tai mielenkiintoinen ajatus maailmanmenosta? Sillä ei, minä en halua kirjoittaa ”mammablogia” ja voisinkin luvata, etten enää kertaakaan käytä täällä sanaa mamma. Ja kyllä, tässä blogissa puhutaan myös äitiydestä ja vauva-arjesta. Itse en vain jaksa hirveästi innostua kirjoituksista, joiden suurin anti on tiedottaa, että ”meidän Jasper oppi potalle”. Varjelkoon, etten siihen sortuisi.

Kuka minä olen ja miten se näkyy blogissa?

Tänään minä olen 35-vuotias, viimeisillään raskaana oleva nainen, joka yrittää ajatuksissaan irtautua joskus liiankin hallitsevana näyttäytyneestä työelämästä ja opetella äidiksi. Minä olen vastuunkantaja ja hunsvotti, itseironinen, vakavamietteinen ja hupaisa minä, älyn ja logiikan ystävä, maailman vinoumille virnistelijä. Kaiketi minä ja blogini olemme hieman samannäköisiä?

Minä olen ystävä, sisko, tytär, tuttava, yhdistysaktiivi, naapuri, nettituttu, exä, lapsenlapsi, tuore omakotitaloasuja, veronmaksaja, opettajaopiskelija ja ”Miss on mun avaimet 2010” eli lievä adhd-tapaus. Ehkä nämä näkyvät blogissa? Olen myös rakastava ja rakastettu nainen ja avopuoliso. Kahden itseriittoisena itseään pitäneen vilpitön, karikoin koeteltu, hurmaava ja ehkä hieman epäsovinnainenkin sydänmerensukellus on jättänyt sillä tavoin syviä ja kauniita jälkiä, että jotain niistä heijastunee kirjoituksiinikin. Ja kun nyt rakkaista puhutaan, niin saattavatpa täällä joskus vilahtaa omine edesottamuksineen myös perheeseen kuuluvat kissa, koira ja kesyrotat.

Minä pidän aidoista ihmisistä, rouheasta musiikista, matkustamisesta, hyvistä keskusteluista, auringonpaisteesta, paikkojen ja tunnelmien löytämisestä vahingossa, käsin tehdyistä koruista, laiskoista sunnuntaiaamuista ja oivalluksista. Minä inhoan pikkusieluisuutta, omaa äidinkieltään hallitsemattomia toimittajia, kävelemistä liukkaalla, yhdentekeviä tusinaiskelmiä, naistenlehtien tyrkyttämää maailmankuvaa, asioiden ahtaan fundamentalistista tulkintaa, tökeröä käytöstä, taipumustani epäjärjestelmällisyyteen ja anjovista. Näkynee blogissa?

Ja kyllä, minulla on taipumus kirjoittaa pitkästi, mutta tavoite tiivistää ajatuksia jatkossa myös lyhyesti ja napakasti :)